The Project Gutenberg EBook of Peritäänkö vihakin?, by K. J. Gummerus

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Peritäänkö vihakin?
       Jutelma kahdessa osassa

Author: K. J. Gummerus

Release Date: May 15, 2007 [EBook #21444]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PERITÄÄNKÖ VIHAKIN? ***




Produced by Tapio Riikonen






PERITÄÄNKÖ VIHAKIN?

Jutelma kahdessa osassa


Kirj.

K. J. GUMMERUS


Helsingissä, 1875.
Uuden Suomettaren kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Edellinen osa:
Viaton.

    I. Jolsan Matti ja hänen vaimonsa
   II. Veljekset
  III. Rikos
   IV. Varpuset
    V. Rytilä saa uuden isännän
   VI. Rauhallisia vuosia
  VII. Ensikerran kyydissä
 VIII. Kaksi toveria
   IX. Puoti-poika
    X. Vanhat tuttavat
   XI. Anteron neuvot
  XII. Mitä matkalla Rytilään tapahtui.
 XIII. Mitä kapteeni Kornmanin aiottu lähtö merelle vaikuttaa
       Jolsan Matista.
  XIV. Viittauksia
   XV. Murtovarkaus
  XVI. Provastin perhe
 XVII. Vähäinen keskustelu ja sen seuraus.

Toinen osa:
Syylliset.

    I. Kauppias ja hänen puotipoikansa
   II. Naapuri-perheet
  III. Vanha Eeva
   IV. Kapteenin tytär
    V. Yöllä ennen rikosta
   VI. Haaksirikko
  VII. Kuolleita ja aaveita
 VIII. Isä on kumminkin isä
   IX. Vehkeitä
    X. Päivä alkaa koittaa
   XI. Iltahuvit Rytilässä
  XII. Seikat selvenevät
 XIII. Lopussa kiitos seisoo






EDELLINEN OSA.

VIATON.




I.

Jolsan Matti ja hänen vaimonsa.


"Oma maa mansikka, muu maa mustikka" -- sanoo suomalainen sananlasku.
Sen sananparren totuus näkyykin kaikkialla Suomessa; sillä harva
kansalainen rakastaa niin maatansa kuin Suomalainen. Hänen maansa on,
jos sitä muihin maakuntiin maailmassa vertaa, köyhä; mutta kumminkin on
se tunne, missä hän ensikerran päivän valon näki, hänelle kallis. Jo
kaukaisia aikoja takaperin huomattiin tämä, ja niin luemme esimerkiksi
eräässä kertomuksessa jo toista sataa vuotta takaperin eräästä
Saksalaisesta merikapteenista, jolla satunnaisesti oli joitakuita
Suomalaisia laivamiehiä laivassaan: "Ihmeteltävä on näiden Suomalaisten
lujuus; mutta vielä ihmeteltävämpi on se alituinen ja syvä rakkaus,
joka heissä elää kylmää, pohjoista kotimaatansa kohtaan. He ovat
uskollisia ja rohkeita; vaaran suuruus ei heitä peloita. Mutta kun
ikävä kotimaahansa saa vallan heissä, silloinpa ei suurin palkkakaan
saa heitä jäämään. Koti elää heidän mielessänsä ja kiiruhtamasta
kotiinsa ei voi kukaan estää heitä, kun ovat jonkun pitemmän ajan
olleet sieltä poissa". -- Ja tässä lauseessa, minkä muukalainen antaa
suomalaisista merimiehistä, asuu totuutta. Meren rannoilla saamme
nähdä, varsinkin merikaupungeissa, vanhuksia tukulta, mitkä ovat ikänsä
kyntäneet Ahden vakoja kaukaisilla vesillä, mutta aina tuon tuostakin
käyneet katselemassa onko koto Pohjassa entisellä paikallaan, -- kunnes
vihdoin jäävät tähän rakastettuun kotimaahansa kuolemaan. Tavallisesti
ovat nämä entiset merimiehet köyhiä, sillä nuoruudessaan eivät he ole
tienneet säästää mitään vanhojen päiväinsä varaksi, ja moni heistä käy
viimeiset aikansa talosta taloon kerjäten, ellei pitäjäs muulla tavalla
ole heistä huolta pitänyt. Useammat heistä ovat rehellisiä, pian
lapsellisia olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista rikoksista,
mihin heillä kumminkin olisi ollut tilaisuutta. Moni heistä on ollut
vaaroissa semmoisissa, joita emme me, maa-moukat, voi aavistaakaan. Ja
kun he meiltä leipä-kultaa pyytävät, emme ensinkään osaa ajatellakaan,
mitä kaikkia pyytäjät ovat kärsineet ja nähneet. Mutta jos silloin
sattuu puheeksi tapauksia heidän elämästään, sattuu puheeksi vaaroja,
missä he ovat olleet, haaksirikkoja, joita he omin silmin ovat nähneet,
joissa heidän oma henkensä on ollut onnen nojassa, -- niin onpa silloin
kuin muuttuisi vanha kerjäläinen toiseksi olennoksi. Muistot, mitkä
ovat uinailleet hänessä, heräävät; hänen silmänsä säkenöitsee ja koko
hänen olennossaan astuu henkiin entistä miehevyyttä. Hänelle on merikin
rakas, josko isänmaa on vielä rakkaampi; ja hän kertoo nyt kertomuksia,
joita meidän täytyy ihmetellä, että hänelläkin on ollut päivänsä -- sen
nä'emme ja kuulemme, ja väkisinkin anastaa hän meiltä meidän
kunnioituksemme.

Mutta "ei ruista missä ei rikkaa". Suo anteeksi, lukijani, että, kun
nyt pyydän sinun astumaan sisään erään vanhan merimiehen asuntoon, tämä
merimies ei ole aivan semmoisia, joista vasta puhuimme. Kaikissa
säädyissä -- ja merimiestenkään ei tee poikkeuksia tästä -- löytyy,
ynnä hyviä ihmisiä, myöskin niitä, joiden omatunto ja parempi tieto on
kiusausten myrskyssä mennyt haaksirikkoon. Jolsan Matti oli näitä
viimeksi-mainittuja. Hän oli ollut merimies, mutta mereltä toi hän
maalle myrskyä ja vastatuulta; merelle jätti hän nuoruutensa puhtauden
ja omantuntonsa rauhan.

K----joen pitäjäässä oli vähäisellä saarella noin 40 vuotta takaperin
vähäinen asunto. Aava meri lakasi yhdeltä taholta saaren rantoja,
toisilta tahoilta kiilui auringon paisteessa saaria ja moniaista
kohdista mannermaa. Tälle vähäiselle saarelle oli noin 50 vuotinen mies
rakentanut asuntonsa. Saari oli, niinkuin sanoimme, pieni, mutta
kumminkin niin suuri, että Jolsan Matin kaikki omaisuus sinne mahtui.
Ja paljon omaisuutta ei Matilla ollutkaan. Kymmenkunta verkkoja nähtiin
rannalla kuivaamassa väliin, kun Matti oli poissa. Siinäpä Matin
pää-omaisuus olikin.

Huone oli pieni, kalliolle rakennettu. Mannermaan puolella oli ovi,
joka tupaan vei. Noin neljä kyynärää ovesta oli ovi-seinällä vähäinen
akkuna ja seinällä vastapäätä, merelle päin, toinen, isompi. Pöytä,
pari tuolia, isompi arkku, pata ja joitakuita pulloja -- siinä kaikki
huonekalut, johon ehkä vielä voimme panna kaksi pyssyä, kirves ja saha,
sekä yhtä ja toista pikkukapinaa. Takan-puolimaisella seinällä nähtiin
toinen ovi, joka vei pieneen pimeään komeroon, mikä sisälsi vanhoja
vaateryysyjä, mädänneitä verkkoja ja muuta semmoista.

Saari oli, paitsi tätä huonetta, ihan autio. Ei puun pensasta siellä
nähty, ei ääntä siellä kuulunut muun kuin tuulen, joka tuvan ympärillä
pauhasi, ja silloin tällöin jonkun merilinnun. Saari oli kivinen, ja
näitä kiviä oli luonto laatinut toinen toisensa päälle omituisiin
muotoihin, jotta lohkareista meren-puolimaisella rannalla oli syntynyt
jotakin luolan tapaista.

Samana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä
ja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta
kun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme
kohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; -- ne olivat
kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla
salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.

Tällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui,
niinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja -- Leena hänen vaimonsa. Matti
itse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi
hän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, -- jota ammattia
hän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi
tälle autiolle kalliolle -- ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli
näet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut.
Viimeiselle meriretkelle kun hän läksi -- ja silloin ei hän vielä
saarella asunut -- oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli
toinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti
hän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen
onnettomuuttansa oli nainut.

Tämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi.
Hänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi
itsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin
eipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa
pelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään
muuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä
onhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä
tiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille
maksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin
alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden,
varsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies
semmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi
Leenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja
Leenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri
se oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin
tarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen,
sillä Leenan jäntevät hartiat, vahva vartalo ja kovat kädet osoittivat,
että hänellä oli täyden miehen voimat. Hänen suuret harmaat silmänsä
iskivät tulta, kun hän oli suutuksissa, ja näitä silmäniskuja
pelkäsivät rantanaapurit, sillä samaten kuin ukkosen leimu usein lyö
milloin mihinkin, niin eipä aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki
näyttänyt, etteivät hänen silmänsä turhaan tulta iskeneet.

Mutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa
tavallisesti hyvä sopu hänen ja Matin välillä. Leena oli uuttera
työssään ja hyvästi olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen,
ellei viinaa olisi löytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu,
muutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta
kuului milloin lauluja, milloin torua -- ja seuraavana päivänä vallitsi
saarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sillä asukkaat -- --
nukkuivat. Lankokin -- aika-iso englantilainen koira, jonka Matti
viimeisellä meriretkellään penikkana oli tuonut kotiinsa -- makasi
semmoisina päivinä veneessä rannalla ja tiesi, että tämä päivä oli
hänelle paaston päivä.

Syyskuu oli loppuun kulumaisillaan. Päivä oli yöksi muuttumaisillaan.
Matti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireessä työssä, eikä
edellisenä yönäkään ollut kumpikaan heistä joutanut, ei niin
silmänräpäystäkään levätä. Silloin oli näet lähellä olevasta laivasta,
jota ei auringon nousun aikana enää näkynyt, veneitä kulkenut
ehtimiseen saarelle, ja veneistä oli kaluja kannettu tuohon saarella
olevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikettä. Seuraavana
päivänä oli siellä nähty vieras vene ja kaksi vierasta miestä. Nämä
miehet olivat Matin ja Leenan kanssa työskennelleet puoleen päivään
asti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen.
Puolen päivän aikoina oli osa näitä kaluja kannettu Matin veneesen, ja
kohta sen jälkeen oli Matti pystyttänyt purjeet ja hyvällä
myötätuulella lähtenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella
olevista vieraista miehistä oli sitä ennen kiikarilla tarkastanut merta
ja sanonut: "kaikki hyvin!" -- Ja samalla kun Matti läksi, olivat
miehet käyneet huoneesen ja heittäyneet kursailematta Matin ja Leenan
aviovuoteelle, mistä kuorsaaminen pian ilmoitti heidän uneen vaipuneen.

Leena oli ollut erittäin hyvällä tuulella koko viime yön ja päivänkin.
Hänen silmistänsä oli loistanut tyytyväisyys ja ilokin. Olisi luullut
hänen väsyneeksi samaten kuin miehet, mutta eipä ollut Leenan
väsymisestä puhuttavaa. Kun hän kuuli miesten kuorsaavan, meni hän
kiiruusti heidän veneensä luo. Siinä olivat miehet vähän ennen Matin
lähtöä syöneet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika
kolauksen. Tästä Leenalle hyvä mieli, ja tarkasti oli hän pitänyt
silmällä paikkaa, mihin taskumatti kätkettäisiin. Sitä kiiruhti hän nyt
etsimään. Eväspussin käänsi hän nurin, sillä sinne oli kaiketi
viinapullo kätketty, mutta -- tyhjään haki hän sitä nyt. Vieraat
tunsivat näet Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten
kuin nyt nukkuneet, mutta herätessänsä huomanneet taskumatin pirstana
ja Leenan makaavan palaisien vieressä ja nukkuvan autuaallista unta.
Tätä estääksensä oli toinen heistä nyt salaa ja hymyillen pistänyt
taskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sitä huomaamatta.

Naurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli hän tarttunut
eväspussiin, mutta kun hän näki itsensä petetyksi, kun hän huomasi,
ettei siinä viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui hän ihan
toisellaiseksi. Nauru katosi hänen huuliltaan, hänen silmänsä iskivät
tulta, ja kuin riivattu hyppäsi hän veneestä maalle.

"Te h----tin narrit! Te muukalais-naasikat, te s----n juottovasikat!
Kehtaatte tämmöistä petoskauppaa tehdä! Mihin ovat pullon kätkeneet?
-- -- -- Kielilakeni on kuiva, että halkeaa! Lempo teidät korjaa, te
juutakset, jotka ette suo vanhalle suulle kastetta". Ja ämmä näin
höristen alkoi tarkastella luolaa ja rantaa, mutta turhaan, pulloa ei
löytynyt.

"Olisiko Matti, se peikkojen pesä, saanut käsiinsä sen?" -- mietti
ämmä, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. -- "Mutta mitä hän
sillä tekisi? Hän ei juo merellä, hän tietää tehtävänsä, se
hunsvotti... Hän ei ole ottanut sitä. Täällä se pitää löytymän!" -- Ja
ämmä levitti sieraimensa, ikäänkuin olisi hän hajusta tahtonut huomata,
missä aarre talteusi.

"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan... Katsella saa --". Ja
eukko riensi tupaan. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa
sieltä löytyisi, turhaan sitten etsiminen. -- Hän avasi hiljaan oven.
Vuoteessa kuorsasivat merimiehet. Hän pudisti nyrkkiä heille ja mumisi
hiljaan itsekseen. Hän tarkasteli huoneen kaikki paikat -- turhaan.
Hänen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, että kuola valui hänen
suu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki hän. Silloin vihan vimmassa
lähestyi hän jälle vuodetta, aikoen väkisten ottaa, mitä ei varkain
saanut. Hän kyykistyi herättääksensä miehiä, mutta -- -- kas nyt! Jo
välähti hänen silmistänsä, hymyily palasi jälle hänen huulillensa, koko
hänen muotonsa kirkastui. Hän oli nähnyt toisen nukkuvan miehen
lakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. Hän sieppasi pullon, mutta
varovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu kädessä riemuitsee,
hiipi hän hiljaan tuvasta ulos.

"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!" nauroi hän. "Koetitte Jolsan
Matin muijaa pettää, hi hih!" Ja nyt ilmoitti hiljainen: "pull, pull,
puli" että eukko oli maku-juomansa nautinnossa.

Aika kolauksen oli hän pullosta ottanut. Läähöttäen kirvoitti hän
pullon suun huuliltansa. "Te koetitte pettää minua, mutta jos
minä -- -- -- hi hi!" -- Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi
hiljaan komeroon, toi sieltä vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan,
täytti puteliin merivedellä ja vei sen tupaan, missä hiljaan pisti sen
entiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmistä, nyt
kun kivellä istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.

Pullo oli ollut tuopin vetävä; siitä oli toista kortelia juotu kun se
Leenan käsiin joutui; hän siis sai täyden määränsä. Mutta jokainoan
pisaran juoksutti hän kurkkutorveansa alas ja sitä tehden joutui ämmä
aina yhä iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ämmän
suuhun, heitti hän kannun-mitan kauas tyköään.

"Te ... naasikat!... Tuon verta! ... kahdelle mie--helle!..." hörisi
hän ja kaatua pölähti kiviselle rannalle.

Ilta oli yöksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa
heräsivät. He hypähtivät kiiruusti vuoteelta, kun näkivät, että aurinko
jo oli laskeunut ja että jo oli jotenkin pimeä.

"Nyt perhana meidät korjaa!" huusi toinen... "Olemme nukkuneet liika
kauan. Nyt kiiruusti mannermaalle".

"Leipäpala ja naukki ja valmis olen" -- sanoi toinen, vetäen esiin
pullon lakkaristansa. -- "Missä muija menee, kun ei nyt ole täällä?
Aina ennen se viinan hajun tunsi", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. --
"Mitä riivattua! --" huusi hän -- "mitä perhanaa! Kuka lempo on viinan
suolavedeksi muuttanut? -- Muija! Matin Leena, se ilkiö sen on tehnyt!"
Ja vihoissansa heitti hän pullon tuhannen pirstaksi lattialle.

Suutuksissansa riensivät miehet veneensä luo. Rannalla näkivät he
Leenan, joka yhä vielä humalassaan nukkui.

"Luulit tehneesi hyvänkin työn", lausui se miehistä, jonka lakkarissa
viinapullo oli talteunut; -- "mutta et suuresti kiitä meitä, kun
heräät". Ja tämän sanottuansa otti hän esiin puukkonsa ja ajoi
kiiruusti puolet hivuksista Leenan päästä. -- "Ota se vesi-kopin merkki
päähäsi, viina-varas" -- sanoi hän.

Kotvan ajan perästä ei nähty saarella muuta elävätä kuin Leenaa, joka
yhä vielä nukkui, ja Lankoa -- koiraa --, joka Matin veneen sijalla
makasi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna heräsi Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi
säteet koittivat. Hänellä oli himeä muisto eilisestä tapauksesta, ja
tämä muisto yhä selveni, kuta enemmän hän sitä mietti. Hän nousi
vihdoin istualle; hänen päänsä oli raskas. Hän kulki hoperoiden ovelle
ja siitä vähäiselle lähteelle likelle luolaa. Siellä nyt kelpasi
muijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilispäivän tapaukset hänen
mieleensä, ja hän haki kannun-mittaa -- -- "jos siinä vielä ehkä
löytyisi pisarekaan". Mutta kannun-mitta oli tyhjä. Huo'aten otti ämmä
sen ja kulki tupaan jälle.

"Missä hiideessä Matti viipyy! Hänellä olisi varmaankin vähän kastetta
kuivalle kielelleni", mumisi eukko ja heittäysi jälle vuoteellensa.
Mutta kiiruusti hypähti hän siitä nyt ylös ja silmäsi sitä tarkkaan.
Ei, hänen silmänsä eivät valehdelleet -- siinä, ihan hänen vieressään,
missä hän vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. "Noh,
kaikki pyhät", huusi ämmä. -- "Sen sanon minä! Olisiko tuo minun
lapseni, yöllä saamani! Mistä Jumalan nimeen on poika tähän tullut!" --
Ja käsin kupeissansa seisoi ämmä kauan ja katseli poikaa. -- Silloin
kuuli hän kuorsauksen kamarista. Hän riensi avaamaan ovea ja näki Matin
makaavan verkkoryysyjen päällä.

"Kylläpä olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa!
-- Ja miten hiiden lailla jouduin minä omaan vuoteeseni? -- Milloin
läksivät miehet? -- -- Onko nyt kaikki noiduttua!" -- huusi hän
kurkkunsa täydeltä, sillä hän oli sattunut käymään käsin päätänsä ja
tuntenut, että toinen puoli oli keritty. Poika heräsi ja rupesi
itkemään. "Ulos sinä, lemmon sikiö. Mistä perhanasta oletkin tullut!
Suus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Minä olen Jolsan Leena!...
Herras-lapsi!" huusi hän hämmästyen, kun poika heitti pois peitteen,
jotta vaatteensa näkyivät. "Herras-lapsi... Matti on sen pelastanut
veden hädästä. No noh, älä itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha...!
Sinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita lähtee... Älä itke
lapseni! älä" -- ja Leena koetti kaikin mokomin lepyttää pienoista,
mutta turhaa.

"No huuda sitten, sinä vintiön tuoma!" ärjäsi eukko ja peitti vanhalla
hauteella paljaan päänsä... "Kuka Lempo on hivukseni teilannut...
Matti! ... Miehet?"

Ei kumma, että lapsi itki, sillä heräsipä Mattikin vihdoin viimein
eukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. --
"Korento käteesi ja takaanpa, ettei ole pääpiru julmempi kuin sinä nyt
tuossa" -- sanoi hän. "Mitä siinä huudat kuin riivattu, vai kihelmöikö
humala päässäsi, sinä viina-lekkeri -- häh! Ja mikä on pääsi nylkenyt,
sinä emäsika? -- Nyt jos mielesi tekee säästää vanhoja sorkkaluitasi,
niin ole ääneti, että saa väsynyt nukkua tahi, lempo vie, saat tästä"
-- ja Matti pudisti nyrkkiänsä.

"Sanohan mistä lapsi on -- --"

"Sen ehdit huomenna tietää ... ole huutamatta penikka!... Tuki kappa
kivejä sen suuhun, jotta herkeää rääkkymästä". -- -- Ja Matti meni
jälle kamarikomeroon ja löi oven kiini.




II.

Veljekset.


Mannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan
saaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen
vierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo
Rytilän kartanon asuinhuoneet.

Rytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen
viimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä
tähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla
pelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla
laitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä
nähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika
oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.

Ihanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta
oli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren
rantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä
maata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan
rannalta vähäinen saari -- Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta
nähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä,
jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta
nähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren
rannalle.

Iloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen
ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka
kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!

Kamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi
vuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat
säteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti
kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema
on voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies,
vielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen
vuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle
taisivat!

Hän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla
silmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan
nuoren naisen -- hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli
löytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa
odotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli
Rytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä
nuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää
jälellä.

Akkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti
sairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa,
ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen
vähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa
vieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja
sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä
olen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla
minuakin". -- Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt
pienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. -- Sairas oli sitten
kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli
kirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt
nimensä jälkeen-säätöksen alle. -- Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta
ja väsymyksestä oli hän nukkunut.

Nyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan
kanssa.

"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan", sanoi sairas. "Minä
näin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle,
niinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka
Amanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa,
minä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä".

"Ole vakuutettu siitä" -- vastasi provasti.

"Jos olisi Konrad täällä, jos olisi hän laskenut kätensä käteeni -- --
niin kuolisin mielelläni. -- -- Mutta missä on hän?"

"Kahdesti on häntä käyty tänään hakemassa; viimeinen kysyjä tiesi
kertoa, että hän oli lähtenyt kalastamaan" -- --

"Ja täällä kuolee hänen veljensä, joka tahtoisi puristaa hänen
kättänsä" -- huokasi sairas. "Jos ymmärtäisin, jos voisin aavistaa
miksi hän minua vihaa, -- miksi hän ei ole käynyt minua katsomassa...
Hänen sydämensä on jäästä" --

Ovi aukeni samassa ja hiljaan astui keski-ikäinen mies sisään. Hän oli
vahvavartaloinen ja käyntinsä osoitti merimiestä. Hänen hivuksensa
olivat mustat ja osaksi valuneet alas hänen otsalleen, ja niitten alta
tuikki kaksi terävää silmää. Hänen kasvonsa olivat ahavettuneet, jopa
jotenkin mustat; pitkä arpi teki ne rumaksi. -- Sairas oli tuskin
nähnyt tämän miehen ennenkuin hän koetti nousta -- --

"Konrad!" huusi hän. "Sinä tulit! Minä puhuin sinusta; minä kaipasin
sinua. Kiitos tulemastasi, veli".

Veljeksi kutsuttu tirkisteli pienillä silmillänsä sairasta. Näissä
silmissä asui ajatus, mutta mikä, sitäpä ei voinut sairas niistä lukea;
ja jos hän olisi voinut nähdä, mitä veljen mielessä liikkui, niin ei
hän olisi hänelle oikaissut laihaa vapisevaa kättänsä puristettavaksi.

Konradiksi kutsuttu puristi tätä kättä. -- "Sinä olet huonona sairassa,
veljeni?" sanoi hän. "Minä tiesin, että sinä olit kivuloinen, mutta
näin huonoksi en sinua uskonut, muuten olisin ennen tullut sinua
katsomaan".

"Minun päiväni on kulunut", vastasi sairas. "Mutta ennenkuin ummistan
silmäni viimeiseen uneen. Sano Konrad, mitä olen minä tehnyt sinulle,
että sinä minua vihaat?"

Konrad piti sairaan kättä yhä vielä kädessänsä. Kummallisia ajatuksia
ajoivat toinen toistansa takaa hänen aivoissaan, se näkyi hänen
silmistänsä, jotka milloin olivat kirkkaat, milloin himmeät, milloin
sumuiset. Hän seisoi siinä sairaan vuoteen vieressä kauan sanaa
sanomatta, silmäillen milloin sairasta, milloin provastia, milloin ulos
ryytimaata, milloin taasen merta. Vihdoin lausui hän kovasti:

"Minäkö vihaan sinua? Mistä sinä olet niin hulluja ajatuksia saanut?"

"Sinun käytöksestäsi minua kohtaan, Konrad! Kun sinä lähdit merelle,
olin minä pieni poikainen; mutta sinä olit minulle paha. Sen minä hyvin
muistan, Sinä löit minua, milloin vaan taisit, ja kun isämme siitä
sinua nuhteli, osoitit sinä yhä vaan pahempaa mieli-alaa minua kohtaan.
Muistatko vielä erästä Elokuun ehtoota, jolloin sinä töyttäsit minun
veneestä mereen, johon epäilemättä olisin hukkunut, ellei Jolsan Matti
olisi minua siitä pelastanut? Minä olin tottelematon sinulle silloin,
minä olin ylpeä, sillä minä olin Rytilän maan perillinen. -- Anna
minulle anteeksi, että loukkasin sinua. Mutta olinpa silloin vielä
varsin nuori, vasta kahdeksan-vuotinen... Muistatko mitä samana ehtoona
tapahtui juuri tässä kamarissa isämme ja meidän välillä? Muistatko
niitä sanoja, joilla silloin loukkasit hänen hellää sydäntänsä? Sinä
muistat ne, sillä sinä karkasit merelle samana yönä... Sitten olit sinä
meille tietämättömissä monta vuotta... Vihdoin tulit takaisin, kun jo
luulimme sinun kuolleeksi. Sinä tulit minun kihlauspäivänä; isäni
syleili sinua, minä riensin sinulle kättä tarjoomaan; -- -- sinä et
vastannut isän syleilylle, sinä et antanut minulle kättä. Sinä vihasit
isää, sinä vihasit minua, mutta sinä rakastit Amandaa... Minä tiesin
sen, enkä sitä pannut kummaksi, sillä häntäpä kaikki rakastivat. Sinä
koetit houkutella Amandaa minulta, ja kun ei se onnistunut, katosit
sinä taasen. Ja taasen kului vuosia. Isä kuoli, Amanda seurasi häntä
pian hautaan. Minä luulin olevani pienen Kaarlen kanssa ainoa
suvustani, kun sinä taasen ilmestyit. Mutta nyt et sinä käynytkään
Rytilässä; sinä ostit itsellesi talon pari virstaa täältä, etkä ollut
tietävinäsikään, että sinulla Rytilässä oli veli. Nyt olet sinä jo
kolme kuukautta ollut näillä seuduilla, mutta mitätön olen ollut
sinulle, koska eivät kutsumukseni, joita useita olen lähettänyt, ole
saaneet sinua minua katsomaan. Konrad, nyt kysyn minä viime kerran:
mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minua vihaat? Minä olen
kysynyt sitä itseltäni, mutta en ole siihen kysymykseen löytänyt
vastausta. Sillä ethän ole niin pitkävihainen, että tuo pieni tapaus
nuoruudestani enää kytisi sinussa?"

Sairas oli puhunut tyyneellä, hiljaisella, pian rukoilevalla äänellä.
Nyt kun hän lopetti, katsoi hän silmillä, jotka olivat kirkkaat,
niinkuin ne usein keuhkotautisella ovat, veljeänsä. Konrad näytti
liikutetulta. Hän yhä vielä piti veljen kuumaa kättä kädessään, ja hän
yritti useita kertoja vastaamaan, ennenkuin vihdoin hänen sanansa
kuuluivat:

"Minä en vihannut sinua ... minä kadehdin sinua; siitä syystä en voinut
sinua kärsiä".

"Minun aavistukseni oli siis oikea! Konrad, jos olisit minun
kihlauspäivänäni nuo sanat sanonut, niin olisin minä lausunut: jaetaan
Rytilä, ota kumpi puoli tahdot".

"Sen sinä olisit tehnyt?" huusi Konrad, ja hänen pienistä silmistänsä
loisti polttava leimu; mutta se leimu katosi ja silmä himmeni. Hänen
ruumiinsa värisi vähän; hän heitti veljen käden, hän nousi ja meni
akkunan luo. Järvellä tuli vähänen venhe Rytilän rantaa kohden soutaen.
Konrad oli tuskin ehtinyt nähdä tämän, ennenkuin hän kiiruusti vetäysi
takasin likemmäksi sairaan vuodetta. Hän oli vaalennut, niin vaalennut
kuin hänen ahavettuneet kasvonsa saattivat vaaleta. Veneessä istui vaan
ainoa mies, Jolsan Matti. Hänkö sai Konradin vaalenemaan?

Kotvan aikaa kului. Sairas seurasi silmillään veljeänsä. Kukaan
huoneessa ei puhunut. Vihdoin nousi provasti, joka oli ollut äänetön
todistaja veljesten yhtymiseen. "Antakaa kateuden kadota, herra
Kornman, antakaa vihan sammua; suokaa veljenne erota maailmasta
sovitettuna teidän kanssanne!"

Konrad oli veljensä puhuessa tuon-tuostakin silmäillyt vanhaa
provastia; sitten oli hän unohtanut hänen läsnä-olonsa; nyt heräsi hän
ikäänkuin tuskallisesta unesta. Hän kohotti olkapäitänsä, vaaleus
katosi; silmänsä tuijottivat kummallisesti. Mutta hänen olentonsa
muuttui samassa ja hän sanoi:

"Minä olen tehnyt väärin sinulle. Minä huomaan sen surulla nyt. Anna
minulle se anteeksi. Itse olen minä enemmän kärsinyt tästä kateudesta
kuin sinä... Tämä kateus sai minun karkaamaan isäni huoneesta, sai
minun ulos autioon maailmaan. Ollut ja mennyt on se aika. Miksi
vanhoihin haavoihin kosket?"

Ilon leimaus leimusi sairaan kirkkaista silmistä. Hänen kasvonsa
valistuivat.

"Niin on viimeinen toivoni maailmassa täytetty", sanoi hän.

Sovinto veljesten välillä oli täydellinen, ainakin sairaan puolesta.
Sairas puhui kuluneista, puhui tulevista ajoista; ja kuluneista ajoista
kun hän puhui, puhuipa hän silloin enimmiten Amandasta, suloisesta
vaimostaan, mutta kun hänen ajatuksensa juoksu sai hänet tulevaisuuteen
silmäämään, näkipä hän enimmiten vaan Kaarlea, pientä iloista
poikaansa.

Konrad antoi hänen haaveilla. Eipä ollut varmaa, että hän kuuntelikaan
mitä sairas puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena, vaikka hän
oli kuulevinansa veljen toivelauseita, vaikka hän väliin koetti
sairaalle hymyilläkin. Aina väliin nousi hän ja meni akkunan luo, josta
kauvan silmäili merelle. Sieltä ei nyt kumminkaan enää mitään näkynyt.
Jolsan Matin vene oli kadonnut niemen taakse suurelle lahdelle, joka
eroitti Rytilän Koivikosta, kapteeni Konrad Kornman'in tilasta,

Mutta sairas puhui yhä vaan pojastansa. Hän uskoi hänen, sanoi hän,
sovitetulle veljelleen, jonka hän käski ynnä provastin pitää silmällä,
ettei pieni Kaarle poikkeisi pois avujen tieltä. "Minä olen tehnyt
testamenttini", lisäsi hän. "Minä panin pienen Kaarlen provasti Wernin
huostaan; sinun vihasi, Konrad, esti minun uskomasta hänet sinulle.
Mutta nyt, valvokaa yhdessä hänen tulevaisuuttaan. Rytilän ja kaiken
omaisuuteni olen minä hänelle antanut; ne olivatkin hänen, sillä ne
olivat minun äitini. Valvokaa, ettei rikkaus saa Kaarlea pilata".

Näitä sanoja kuuli Konrad, se nähtiin varmaan, sillä omituiseen hymyyn
levisivät hänen huulensa, kun sairas puhui omaisuudestaan. Mutta hymy
katosi pian, ja vakavalla äänellä lupasi hän tehdä, voimiensa mukaan,
mitä veli häneltä vaati.

"Hyvin teit" -- sanoi hän -- "kun provastille uskoit pienen; minussa ei
ole lapsen kasvattajaa; minä siihen lisäksi en kauan menesty maalla.
Jos olisit tahtonut pojastasi merimiestä, olisin minä jonkun vuoden
perästä voinut ottaa hänet merelle, mutta minä tiedän, että sinä
kamoksut merta".

Vielä kotvan aikaa puhui sairas, mutta väsymys alkoi jo voittaa hänet.
Hänen puheesensa sekausi haaveksimisia, ja sanansa osoittivat nyt
tuon-tuostakin, että kuume oli anastanut hänen sielunsa voimat.
Provasti havaitsi tämän. -- "Hyvää yötä! Te tarvitsette lepoa" -- sanoi
hän. "Teidän hoitajaanne tahdon käskeä. Tulkaa kapteeni Kornman!"

Konradin käsi makasi taasen sairaan veljen käsissä. "Hyvästi!" sanoi
hän. Kamarissa vallitsi melkoinen pimeys; mutta pimeydenkin läpi
tunkeusivat sairaan silmäilykset. Konrad tunsi sen. Olipa hänestä kuin
olisivat ne polttaneet häntä. Värisipä hänen ruumiinsa kun sairaan
jäähyväiset kaikuivat hänen korvissaan: "Hyvästi, Konrad! Valvo pienen
Kaarlen tulevaisuutta!"

Kun Konrad tuli toiseen huoneesen, huokasi hän syvästi. Oli kuin olisi
suuri kuorma vyörynyt hänen sydämeltään.

"Suokoon Jumala, että vihanne viimeisetkin tähteet olisivat
kuoleuneet!" sanoi provasti Wern hiljaan.

Konrad et vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat käännetyt pieneen
vuoteesen, missä pikkuinen kaksi-vuotinen poika nukkui. Pieni Kaarle ei
tietänyt lapsuutensa viattomuudessa aavistaa mitä hän juuri nyt oli
kadottamaisillaan. Hän nukkui lapsen rauhallista, makeaa unta.
Provastikin huomasi hänen: "Pieni raukka! Niin nuori ja kohta aivan
orpo maailmassa!" sanoi hän hiljaan.

Konrad, joka muutama silmänräpäys oli nukkuvaa katsonut, läksi
kiiruusti. Provasti, kun näki hänen menneeksi, lausui itselleen:

"Jumala tietää...!"

Mitä hän ajatteli, kun hän nämä sanat lausui, sitä ei hän ilmoittanut.
Hän siunasi pientä nukkuvaa.



III.

Rikos.


Kun herra Kornman tuli kotiinsa, oli jo yötä kotvan kulunut. Kynttilä
paloi hänen kamarissaan ja keski-ikäinen nainen istui sen valossa,
sukkaa kutoen. Tämä nainen oli varsin uninen; monesti oli hän
säikähdyksellä herännyt unelmistaan. Kun hän vihdoin kuuli ovea
avattavan ja näki Konradin astuvan sisään, huokasi hän: "Jumalan
kiitos!"

Konrad iski häneen epäilevän silmäilyn. "Onko kukaan käynyt minua
tapaamassa?" kysyi hän synkällä äänellä.

"On, käsipuolinen merimies on teitä jo kauan odottanut".

"Ei kukaan muu!"

"Ei!"

"Käske hänen tulla puheelleni!"

Nainen meni ja Konrad kulki pitkillä askeleilla edestakaisin
kamarissaan. Hänen pienistä silmistään välkkyi nyt lujuus semmoinen,
joka ei tiedä muuta kuin maaliansa. Hän seisahtui aina väliin
silmänräpäykseksi ja tirkisteli näillä kummallisen rohkeilla
silmillään erästä pientä lipasta, joka oli työnnetty kamarin
pituu-seinän vieressä olevan sohvan ja syrjä-seinän väliin. Mutta tämä
seisahtuminen oli niin pikainen, ja Konrad alkoi taasen niin kiiruusti
kulkuansa, että tuskin olisi huomattukaan hänellä tässä pienessä
lippaassa olevan jotakin, jota hän mietti. Vihdoin aukeni ovi ja
unisena astui Jolsan Matti huoneesen.

"Sinä olet minua kauan odottanut" -- sanoi Konrad. "Oletko vielä sama
mies kuin ennen?"

"Melkeinpä, luulisin ainakin", vastasi tullut ja nauraa irvisteli
rumasti.

"Vaikka olisikin kysymys asioista, jotka tavallisesti saavat
hellätunteisia vapisemaan?"

"Vaikka! Mutta puhukaa suunne puhtaaksi, siitä saanen tietää, mitä
tahdotte ehdoitella. Talvi on tulossa eikä Jolsan saarella eletä, ellei
ole millä elää".

"Ole siitä huoleti..." Ja Konrad meni muutamia askeleita Mattia
lähemmäksi, katsoa tuijotti häntä terävästi silmiin ja kysyi kovalla
äänellä: "Vaivaisiko salamurha raskaasti miehen omaatuntoa?"

"Salamurha!... Herra kapteeni, mitä toki mietitte?"

"Temmata pois tieltä velipuoleni pojan, joka kieltää minulta Rytilän
maan".

"Se on, sanon ma, suora puhe ja siihen vastaan minä suoraan: en rupee
semmoisiin... Mutta", lisäsi hän vähän ajan kuluttua -- "mitäs
antaisitte?"

"500 helisevää kolikkoa on palkkasi".

"Entäs veljenne...?"

"Hän sairastaa, niinkuin tiedät, keuhko-tautia; minä olen vasta käynyt
häntä katsomassa. Hänestä tekee kuolema lopun ilman meidän avuttamme".

Jolsan Matti ei vastannut mitään tähän, hän vaan siinä seisoa
töllisteli... Konrad alkoi taasen kulkuansa. Hän tunsi miehen, jolle
oli ehdoituksen tehnyt; hän tiesi, että kytevä säkene, kun se saa palaa
omia aikojansa, vihdoin sytyttää ilmi-tulen.

Hän ei tässä pettynytkään. "500 kolikkoa! Milloin saan minä ne,
jos --?"

"Niin pian kuin poika on kadonnut".

Taasen kului kotvan aikaa, jona ei kumpikaan puhunut.

"Mutta jos joudun kiini, niin koskee se päätäni", lausui Matti vihdoin.

"Se on sinun oma asiasi; juuri vaaran tähden on palkkasi niin suuri".

"Ja te saatte vaivatta, vaaratta Rytilän kartanon..."

Herra Konrad ei ollut kuulevinansa tätä lausetta. Hän silmäili kelloa.
"Sano ajatuksesi, päätöksesi pian; aika on tärkeä".

"Kuinka pian poika olisi...?"

"Ennen huomis-auringon laskua. Ja jos sukkelasti ja hyvästi asiasi
teet, saat siitä erittäin 50 ruplaa".

"Ennen huomis-auringon laskua..." mutisi Matti ajattelevasti, ikäänkuin
olisi kysymys ollut varsin tavallisesta, vähäpätöisestä asiasta.
"Aurora laiva tulee varmaankin kotiin näinä päivinä, silloin on aina
vähin minunkin ansaittava saarella. Mutta 550 ruplaa! Tosin on patroni,
veljenne, ollut minulle varsin hyvä, mutta 550 ruplaa -- -- Herra
kapteini, minä suostun kauppaan, mutta en ennen kuin on patroni
kuollut".

"Ennen huomis-auringon laskua. Nyt on maanantai-aamu, siis ennen
tiistain, huomis-päivän iltaa olen minä Rytilän herra, jos sinun on
mieli saada palkkasi".

"Perhana! herra kapteeni, te panette minut lujalle. Toinen oli laita
Espaniassa, siellä ei muuta kuin olkoon menneeksi... Mutta tämä, joka
nyt on tiellänne, on lapsi vielä. Hyi! ilettää!"

"Ei pitkiä puheita nyt enää. Mitä vaadin, sen tiedät; palkkasi saat
tästä", -- ja kapteeni avasi arkun, jossa Matti näki runsaasti hopeaa.
-- "Nyt mene, ja jos keskiviikko-aamuna todistat, että työ on tehty,
niin ovat rahat omasi".

Matti tunsi arvattavasti ennaltaan kapteenin, sillä hän ei enää sanonut
mitään. Hän silmäsi kumminkin, ennenkuin lähti, arkkua. -- -- Yö oli
kolkko ja pimeä. Kylmä tuuli puhalsi ja synkistä pilvistä oli vettä
ruvennut pisaroimaan. Herra Konrad ei ajatellut aikaa. Hän yhä jatkoi
kulkuaan ja viserteli hiljaan, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku
miete veti hänen huomionsa.

"Seuraus olkoon, mitä tahansa" -- mutisi hän... "Jos poika katoo
tietämättömiin, ei voi kukaan, ei edes provasti Wern, minussa aavistaa
hänen kadottajaansa; mutta jos hän huomataan murhatuksi?... No, se,
joka elää, näkee". Ja kapteeni meni hiljaan lähimmäiseen huoneesen,
mihin nainen, jonka vasta näimme, oli vetäinnyt. Mutta kapteeni tuli
kohta takaisin ja mutisi itselleen; "hän nukkuu toki; kummapa, etten
voi tottua varovaisuuteen; maallakin luulen olevani laivassani".

Tällä välin oli Matti kulkenut ulos sateesen. Veneensä vieressä seisoi
hän mietiskellen olisiko lähteminen saarelle vai jääminen mannermaalle.

Kolkko yö ei miestä pelättänyt; sade, joka vähitellen kasteli vanhaa
ruumista, ei häntä saanut vilustumaan; esitys, minkä hän vasta oli
kuullut, ei häntä hämmästyttänyt. Tämä esitys ajoi hänen ajatuksiansa
milloin minnekin, mutta aina palasivat ne kapteeni Konradin
rahalippaasen, ja usein kuului miehen huulilta nuo lumoavat sanat: "550
ruplaa!" Mutta Matti ei siinä kumminkaan ollut taistelussa omantuntonsa
kanssa; omaatuntoa oli hänellä tosin kerran ollut; mutta sen ääni oli
jo aikoja takaperin vaiennut; se ei häntä enää missään estänyt. Ihmisiä
löytyy maan päällä tarpeeksi asti, jos toinen tahi toinen ennen
aikaansa kuoleekin -- oli hänellä tapa sanoa; mutta nyt oli kysymys
lapsesta, joka tuskin vielä oli eloon ehtinyt. Esitetty rikos siis
Mattia iletti, niinkuin hän vasta oli esittäjälle lausunut. Mutta
toiselta puolelta loistivat hopea-kolikot niin kauniilta. Kauan seisoi
Matti siinä kahden vaiheella. Useita kertoja oli hän syössyt veneensä
vesille, mutta jälleen taas vetänyt sitä maalle. Tämmöisessä pulassa ei
ollut Jolsan Matti koskaan ennen ollut.

"Lempo tässä seisokoon!" mutisi hän vihdoin. "Pieni temppu vaan, ja
minä olen rikas mies, tahi ... jos jätän tempun tekemättä, jään
köyhäksi kuten ainakin. Ilettää tosin perhanasti, mutta ... narrihan
minä olisin, jos työntäisin pois tyköäni tuon suuren summan... Sitä en
tee, en lempo soikoon". -- Ja Matti työnsi vihdoinkin taasen veneensä
vesille ja alkoi soutaa kaiken voimansa takaa, jott'ei tuo päätös enää
pääsisi horjumaan.

Matka Koivikolta Rytilään oli jotenkin pitkä maatse, mutta sitä vastoin
vettä kulkein hyvin lyhyt. Ulos mereen pistää kolme nientä; toisella,
äärimmäisellä näistä on Koivikon yksinäinen ja vähäinen talo, toisella,
vaikka toista Suomen virstaa rannalta, Rytilä; keskimäinen niemi on
osittain muokattu pelloksi, osittain niityksi. Matti kun myötätuulta
oli päässyt tämän keskimmäisen niemen päähän, lakkasi soutamasta ja
katseli ympärilleen. Jolsan saarta ei näkynyt; siitä hän toki ei ollut
millänsäkään; pimeässä ennenkin oli hän sinne osannut. Mutta Rytilän
hovin akkunoista hohti ryytimaan nyt jo lehdittömäin puitten välistä
valkea. Matti tuijotteli kauan sinnepäin ja lieneepä jotakin johtunut
hänen mieleensä, sillä hän, kun taasen tarttui airoihin, alkoi soutaa
vastatuulta Rytilää kohden, min jaksoi.

Mitä olikin hänellä mielessä?

Jos olisi joku häneltä tätä kysynyt, ei hän olisi siihen voinut
vastata, ja kumminkin eli hänessä, vaikka vielä himmeänä ajatuksena,
syy mintähden hän Rytilää kohden nyt souti. Tämä ajatus, aina kuta
lähemmäksi hän tuli, sai aineellisemman muodon, ja kun vihdoin vene
puski rantaan, puhkesi se sanoihin: "Silmäily ei haittaa", jonka ohessa
kummallinen valo lensi hänen silmästään, mikä, jos sen ken olisi
nähnyt, olisi sanonut: "Jahka sopisi nyt jo?"

Matti oli siis päättänyt näkevin silmin tarttua siihen koukkuun, minkä
kapteeni Kornman oli hänelle syötiksi pannut. Palkka, tuo suuri
rahasumma, hehkui ukon mielessä.

Hän katseli ympärilleen. Valo yhä hohti Rytilän hovista; hän katsoi
taivasta, huomatakseen min verran yötä oli kulunut, puolet matkaa
Koivistosta oli hänellä ollut myötätuulta; toisen puolen matkaa oli hän
vasta-tuulta melonut, ja siihen oli kulunut aikaa, -- sillä Matti oli,
niinkuin muistamme, käsipuoli. Tämä, joka esti hänet rupeemasta enää
varsinaiseksi merimieheksi, oli usein ennenkin, semminkin alussa,
tehnyt hänelle hänen kalastusretkillään häiriötä, mutta Matti oli
vähitellen oppinut toisen kätensä asemesta käyttämään milloin
jalkojansa, milloin hampaitansa, milloin mitäkin.

Taivas oli yhäti pilvessä; ilma samallainen kuin Matin lähtiessä
Koivikosta. Hänen oli mahdotoin aavistaakaan, min verran yötä oli
kulunut. "Samapa se", mutisi hän, kun, vedettyänsä venettään rannalle,
alkoi hiljakseen kulkea käytävää Rytilän hoviin.

Täällä oli asema melkein samallainen, kun kapteenia siinä nähdessämme.
Hovin isäntä, patroni Kaarle Kornman makasi kuumeellisessa unessa.
Paikalla, missä vasta Konrad oli istunut, istui nyt vanhan-puolinen
eukko. Hän ei ollut näitä palkattuja potilaan-hoitajia, jotka odottavat
kituvan kuolemaa ja omaa runsasta palkkaansa. Rytilän Eeva oli ollut jo
entisen patronin aikana kartanon emännöitsiä; hän oli keinutellut
sylissään pientä Kaarlea, jonka kuolinvuoteella hän nyt istui. Hän ei
nukkunut: hänen silmänsä olivat alati käännetyt nukkuvaan, eikä
vähinkään väre tämän kasvoissa jäänyt Eevalle näkymättä. Eevan silmissä
välkkyi siihen lisäksi aina tuon tuostakin kyynele, joka paremmin kuin
lujimmat vakuutukset sanoi, että sairas oli hänelle rakas.

Että sairas unessansakin kärsi, sen sanoivat hänen kasvonsa, mitkä aina
väliin osoittivat tuskaa. Ei siis kumma, ettei hellä-sydämminen eukko
muistanut eikä huomannut mitään muuta kuin häntä, joka vuoteella
makasi. Jos hän olisi kääntänyt silmänsä akkunaan päin, olisi hän
nähnyt jotakin outoa. Mutta hän ei kääntänyt. Ja kun hän vihdoin nousi,
juuri kuin kello lähimmäisessä huoneessa löi 2, ja meni pöydän luo --
jonka vieressä seisoen Konrad muutamia tunteja ennen oli järveltä
nähnyt Jolsan Matin -- ja lääkärin määräyksen mukaan kaasi lusikkaan
rohtoja, sairaalle annettavaksi, -- niin ei hän enää mitään nähnyt. Ja
vaikkapa hän vielä olisi nähnytkin mitä outoa ihan vasta oli ollut
nähtävänä, niin tuskinpa hän olisi omia silmiänsä uskonut; hän olisi,
taika-uskoinen kuin oli, luullut näkönsä aaveitten kuvaamaksi.

Mutta mitä olisikin hän nähnyt?

Eipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella
reunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta
kokonaisen silmän.

Se näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen --
sitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt
silmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.

Eeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja
tiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan
sisällön.

Ovi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi,
niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän
nukkui lapsen viatonta unta.

Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä
kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi
tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta
se katosi kumminkin pian.

Eeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä
surullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket
käsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota
tämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö
hänen antaa provasti nukkua. "Ehkä elää patroni vielä kun päivä
vaalenee". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli
juuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä
ja hiljaan lausui: "Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu
minua".

Sitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. "Vai istut sinä
täällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt
hänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta ... viimeiset,
tuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta...
Mene ja tuo hän tänne".

Juuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta
huonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa
oli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei
kumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta
loppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän
tunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun
palkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään
isäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa,
kiiruhti hän ulos.

Pienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua;
mutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty
auki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa
tilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä
Kaarlea herättämään.

Mutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli
maannut, oli vielä lämmin.

Eukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.

"Tuo tänne pikku Kaarle!" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.

"Herra Jumala, missä on poika!" -- huudahti vihdoin eukko ja säntäsi
ulos. "Hän on ehkä kulkenut unissaan".

Eeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt
avaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä
kiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän
muistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti
häntä.

"Kaarle, tuo Kaarle tänne!" huusi hän.

"Kaarle, pieni Kaarle!" vastasi eukon huuto ulkoa.

Mutta pieni Kaarle ei vastannut.

Kenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea
akkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun
Eeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli
mahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt,
missä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja
polulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän
kaipasi.

Mutta hän ei sitä tiennyt.

Unen hörröksissä olevaa pientä kantoi Matti poveensa litistettynä; hän
riensi kiiruusti veneensä luo. Uusi ajatus, ajatus, joka sai
käsipuolisen pian iloiseksi, oli hänessä herännyt; ajatus: "minun ei
tarvitse vuodattaa pienosen verta".

Tämä ajatus sai hänet yhä enemmän kiiruiseksi. Pian oli hän veneensä
luona, eikä aikaakaan ennenkuin ihmisvaras uhrinensa oli ehtinyt Jolsan
saarelle.

Eipä paljon puuttunut, ettei Jolsan Matti olisi kiittänyt Jumalaa
siitä, ettei tarvinnut ruveta salamurhaajaksi.

Leenan vuoteesen heitti Matti pojan, joka siinä itki kunnes nukkui;
sitten kantoi hän humalapäisen eukkonsa sisään ja asetti hänet
makaamaan lapsen viereen.

       *       *       *       *       *

Kun aurinko nousi ja Jolsan saarella vielä kaikki nukkuivat, oli asema
ihan toisellainen Rytilässä. Patroni Kaarle Kornman oli kuollut,
saamatta viedä terveisiä ainoiselta lapseltaan rakastetulle
puolisollensa.

Mihin pienonen oli kadonnut, ei voinut kukaan ymmärtää. Hänen
vaatteensa, mitkä Eeva illalla oli asettanut tuolille vuoteen viereen,
olivat myöskin poikessa; ei missään näkynyt mitään, joka olisi sanonut
hakijoille suuntaa, mistä Rytilän uusi patroni oli haettava.

Me tiedämme missä hän oli -- poika parka! Taimi, joka oli istutettu
hyvään maahan, oli siitä väkivaltaisesti revitty ylös ja heitetty
rikkaruohona tietämättömiin. Taimi juurtui siellä uudestaan, mutta
mitkä hedelmät on se kantava?




IV.

Varpuset.


Me puhuimme tämän kertomuksen alussa muutamia sanoja Suomen merimiehistä
yleensä. Me sanoimme, että useimmat heistä ovat rehellisiä, ja pian
lapsellisiakin olentoja, joiden sydämet ovat vapaat kaikista
rikoksista; mutta me lisäsimme: ei ruista, missä ei rikkaa.

Erään tämmöisen rikkakasvin Suomen merimiesten seassa olemme me
nähneet. Mutta monta semmoista ei toki löydy. Totta on että merimiehet
näkyvät meille raa'oilta, että me hämmästymme heitä, jos tapaamme heitä
esimerkiksi kapakoissa. Ken siellä kuulee heidän puhettansa pullon
ääressä, saa usein aihetta kauhistukseen. Mutta kumminkin ovat useimmat
ne seikat, jotka tätä kauhistusta herättävät, vaan pintapuoliset.
Julmia sanoja me kuulemme, ja arvaamme niitä, joista nämä julmat sanat
lähtevät, julmiksi miehiksi -- mutta useimmasti erehdymme tuomiossamme.
Julmalla sanalla ei ole juurta sanojan sydämessä. Ulkonainen tapa on
raaka, on koleisen kiven pinnan kaltainen. Mutta koleisen kiven sisässä
voi väliin puhdasta kultaa löytyä. Niinpä usein merimiehissäkin. Heidän
suunsa on usein täynnä törkeyttä, mutta suuta syvemmälle ei tämä
törkeys ole päässyt laskeumaan. Rinnassa asuu miehuus, miehuudessa
useinkin lapsellinen viattomuus. Kova työ on kouluuttanut heitä; kova
työ saa aikaan kovia tapoja; työt ja tavat muodostavat miehen. Mutta
näissä töissä, näissä tavoissa ei löydy mitään, joka saastuttaisi
sydäntä. Ja senpä tähden asuukin usein merimiehen kovan kuoren sisässä
sydän, jossa lapsellinen viehkeys ja hellämielisyys vallitsee, --
vaikka pinta on karskea kuin pohjoisen pakkanen.

Kullakin ihmisellä on eri luonteensa. Toiseen koskee kipeästi mitä
toinen ei tunne ensinkään. Toinen muistaa kuolinpäiväänsä saakka
loukkaavan sanan; toinen ei loukkaavasta sanasta loukkau ensinkään.
Toisessa elää koston-himo, joka pimittää hänen elämänsä ilon, toisessa
leimuaa tämä himo salahmana tuleen, mutta katoo ja sammuu niin nopeasti
kuin salahma; toisessa vielä ei saa mikään koston himoa syntymään.

Lujimmissa luonteissa elää muisto kärsitystä vääryydestä unohtamatta.
Lujaluonteinen voi tosin hillitä itseänsä, jottei katkera muisto
muodostu kostonpyynnöksi; mutta itse muistoa ei hän voi tukehuttaa. Se
kalvaa niinkuin ruumiinmato häntä yhä, sitä katkerammasti kuta
syvemmälle hänen sydämeensä kärsitty vääryys koski. Omituista onkin
nähdä hellän, rakastettavan, jota olemme oppineet kunnioittamaan rauhan
sanansaattajana, äkkiä muuttuvan, kun hän muistaa jotakin, joka, jopa
aikoja takaperin, haavoitti hänen sydäntänsä. Mepä hämmästymme niinkuin
se, joka kaunista tarua lukiessaan, käännettyä kirjassa lehden, lukee
jotakin, jota hän ei olisi voinut aavistaa. Niinpä on ihmissydänkin
kirja, jossa löytyy monta lehteä. Aika kirjoittaa niihin; niiden
täydellistä lukiaa kumminkaan ei löydy maan päällä. Mutta jo niistä
muutamista riveistä, mitkä me ihmiset voimme saada selville, saamme me
aiheita hämmästykseen.

Eräänä syksy-aamuna oli rivi, jommoista ei olisi kukaan voinut uskoa
löytyvän kirjoitettuna Lauri Varpusen sydämen kirjassa, luettava
suurilla kirjaimilla; nämä oikeen loistivat ikäänkuin isonnus-lasien
takaa; mutta isonnus-lasit olivat Lauri Varpusen suuret silmät.
Vastikään, kun nyt esillä oleva lehti sydämenkirjassa vielä piilousi
toisten lehtien takana, välttyivät näitten isonnus-lasien tuolta puolen
sanat: _viattomuus, rakkaus, ystävällisyys, hiljamielisyys,
rehellisyys, uutteruus, miehuus_. Mutta kun lehti käännettiin,
luettiinpa toiselta sivulta: _viha kuolemaan saakka, kostonpyyntö
ijankaikkisuuden rajoja ulommalle_.

Lauri Varpunen oli pienen tilan omistaja, joka asui lähellä K----n
kaupunkia. Hänkin oli nuorena ollut merimies. Mutta merimieheksi, joksi
hän oli ruvennut syystä, ettei hänen kodissansa häntä tarvittu. Siellä
kun oli neljä häntä vanhempaa veljestä työtä tekemässä -- merimieheksi
ei hän kelvannut; siihen oli hänen luonteensa liian tulinen. Hänen
ensimmäinen ja ainoa meriretkensä oli kestänyt kaksi vuotta; maailmaa
oli hän saanut nähdä, mutta vielä enemmän oli hän saanut tuta
laivakuria, milloin syystä, milloin syyttömästi. Kun hän kahden vuoden
kuluttua jälleen pääsi kotiinsa, vannoi hän ei sinä ilmoisna ikänä enää
menevänsä merelle, ja sen valansa oli hän pitänyt. Mutta iloinen poika,
joka merelle oli lähtenyt, toi sieltä maalle muassansa muiston, joka
alati pysyi hänen mielessänsä niin elävänä kuin hetkenä, jona se oli
alkunsa saanut. Lauri oli syytetty varkaudesta ja siitä saanut varkaan
rangaistuksen, vaikka hän oli syytön. Varas oli hänen syyttäjänsä,
tuomari oli hänen oma kapteeninsa, joka -- siitä oli Lauri vakuutettu
-- tiesi hänen viattomuutensa. Tämä käytös Lauria kohtaan piirtyi hänen
sydämeensä kirjaimilla, mitkä liian syvälle painuivat, jotta aika olisi
voinut ne kuluttaa pois. Muisto tästä sai Laurin elämän pimeäksi, ja
samalla kun hän huomasi, että häntä hänen veljensä ja entiset toverinsa
ylönkatsoivat, samalla lujeni kallion kovaksi hänen sydämessään viha
hänen syyttäjäänsä ja hänen tuomariansa vastaan.

Hänen syyttäjänsä oli Jolsan Matti.

Hänen tuomarinsa ja kurittajansa kapteeni Konrad Kornman.

Toistakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona tämä tapahtui;
Lauri Varpunen oli tämän ajan kuluessa voittanut jälleen yleisen
luottamuksen ja arvon; puhe hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan oli
hiljennyt; sitä ei muistanut enää kukaan muu kuin yksi ainoa.

Ja tämä ainoa oli Lauri itse.

Hän oli niinkuin jo sanoimme ahkera, siivo ja hyvän-sävyinen mies, joka
ei kenellekään vähintäkään pahaa suonut, joka aina piti viattoman
puolta. Mutta jos joku hänen seurassaan sattui mainitsemaan Jolsan
Matin tahi kapteeni Kornman'in nimeä, niin silloinpa joutui Matti
vimmaan, joka ei rajoja tiennyt. Tämän omituisuuden Laurissa oli hänen
vaimonsa ja naapurinsa pian huomanneet, ja senpä tähden ei Jolsan
Matista eikä kapteenista eikä myöskään Laurin meriretkestä mitään
puhuttu. Josko he ensimmäisinä vuosina muistivatkin tätä, unohtivat he
sen vihdoin kokonaan.

Lauri eli nyt pienellä torpantilalla, tavallansa onnellisena vielä,
nuoren vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa, joita hän hellästi rakasti.
Peltola oli torpan nimi, mutta siksi sitä harvoin kuultiin mainittavan.
Sen tavallinen nimi oli Varpula ja sen asukkaat kutsuttiin kylän kesken
Varpusiksi.

Peltolan eli Varpulan torpassa olivat kesätyöt loppuneet. Lauri ja
Anna, hänen vaimonsa, olivat riihtä puimassa. Riihtä omaa ei heillä
toki ollut; semmoisen olivat he saaneet lainata Mattilan isännältä,
joka omisti maan, millä Lauri torpparina asui. He olivat ani-aikuisesta
aamulla olleet kovassa työssä, kun eineen aikana moniaat työläiset
kokoontuivat riihen ovelle kummia kertomaan. Mutta eipä siinä sen
kummempaa kerrottu kuin mitä lukia jo tietää, puhuttiin näet Rytilän
patronin kuolemasta ja pienen perillisen katoomisesta, ja tästä
viimeksi mainitusta tapauksesta aprikoitiin jos mitä. Niinkuin ainakin
nähtiin siinä noitumista, ja miten se noituminen oli poistettava,
siitäpä nyt neuvoa hierottiin. Eräs kielekäs eukko tiesi sanoa, että
pitäisi kadonnutta soitettaman, niin hän kohta tulisi näkyviin. Niinhän
oli Jussilan Kyllikki ja Variksilan Muurikki löytynyt; kaksi viikkoa
olivat ne olleet tietämättömissä, mutta niin pian kuin erään tietäjän
neuvosta kirkonkelloa oli soitettu, seisoivat Kyllikki ja Muurikki
kaikkein kummaksi kotivainiolla, missä surullisesti ja nälkäisinä
ammoivat. Olipa sekin ihmeellistä, että kaksi suurta kiveä, jotka
vainiolle ilmausivat kun lehmät katosivat, kohta katosi kun
kirkonkellon ääni oli kolmasti kuulunut; mutta ihan samassa olivatkin
lehmät vainiolla nähtävät. Lehmät olivat tietysti olleet noidutut ja
samaten oli nyt nuoren patronin laita. Jos ei matka Rytilän hoviin
olisi niin pitkä -- koko viisi peninkulmaa -- niin tekisipä eukon mieli
kulkea sinne antamaan neuvoansa ja samalla voittamaan tuo suuri
palkinto, minkä kapteeni Konrad Kornman oli lapsen löytäjälle luvannut.

Näin höpisi eukko ja olisi ehkä kauankin vielä saanut höpistä. Väki
seisoi kuunnellen ja uskoi vahvasti mitä eukko puhui. Mutta kun eukko
sattui mainitsemaan kapteenin nimen, niin keskeyttipä häntä Lauri
äkkiä.

"Mene sinä Rytilään, kyllä sinä palkintoa saat" -- ilveili hän.

"Eilen kuulutettiin kirkossa, että se, joka pojan löytää tahi hänestä
tietoa voi antaa, saa 50 ruplaa" -- vastasi eukko -- "sen on kapteeni
luvannut".

"Hän on luvannut sinulle 50 selkään".

"Sulle hän ne säästää, Lauri", ärjäsi eukko suutuksissaan.

Eipä muuta tarvittu. Lauriin, jonka veri oli ruvennut kuohumaan, kun
kuuli kapteenin nimeä mainittavan, koski eukon muistutus menneistä
ajoista kipeästi. Hänen kasvonsa, jotka olivat harmaat riihen tomusta,
vaalenivat. Vaaleus tosin ei näkynyt, mutta tuli, joka leimusi hänen
silmistään, näkyi, ja turhaan koetti Anna lepyttää häntä.

"Korjaa sorkkasi täältä", huusi Lauri kielekkäälle eukolle vihasta
vapisemalla äänellä, "tahi, Jumal auta, en tiedä mitä teen".

"Mattilan on maa ja riihi!" arveli eukko itsepäisesti.

Lauri seisoi kotvan aikaa sanaa sanomatta. Sitten rupesi hän työhön
niin kiivaasti kuin olisi hän hengen hädässä ollut; jyvät pirisivät,
akanat pölysivät hänen päänsä ympäri ja olet menivät mäsäksi hänen
iskuistaan. Hän koetti täten saada kuohuvaa vihaansa sammutetuksi. Anna
autti häntä.

Riihen ovelle kokoontunut joukko seisoi kotvan aikaa katsellen Laurin
ja Annan työtä; vihdoin kyllästyivät he tähän ja lähtivät. He olivat
närkästyneet eukkoon; jos olisi Lauri ja Anna vähäksikään aikaa
herenneet työstään, olisivat he kuulleet miten joukko puolusti entistä
merimiestä.

Tuskin huomasi Lauri olevansa kahden pikku vaimonsa kanssa, ennenkuin
hän heittäysi pitkäkseen mäsäksi survotuille olille. Syvä huokaus
puhkesi hänen rinnastaan, hänen huulensa värisivät ja hänen nyrkkinsä
olivat kovasti puristetut.

"Jumala armahda minua!" huokasi hän.

Olipa omituista nähdä suomalaisen talonpojan tuollaisessa tilassa.
Viha, ääretön viha raivosi hänen sisässään; hän koki kaikin voimin
saada se tukehutetuksi -- mutta hän ei sitä voinut.

Hän hypähti äkkiä ylös. Hän mumisi jotakin, jota ei Anna, joka
hämmästyksellä häntä katseli, voinut kuulla, ja läksi kiiruhusti
riihestä.

Oli, niinkuin jo sanoimme, eineen aika. Lauri ja Anna olivat aina ennen
ehtineet eineeksi päästä riihestä, jonkatähden ei heillä evästä ollut
mukanansa. Nyt oli viimeinen lottia puitavana; tunnin kuluttua olisi se
ollut puitu ja jyvät viskattu ja puhdistettu; mutta nyt keskeytyi työ.
Anna kun näki miehensä, joka ei hänen kysymyksiinsä mitään vastannut,
kulkevan kotiin päin, seurasi häntä.

Lauri kulki sanaa sanomatta kiiruusti kotiinsa. Kun hän sinne tuli,
heittäysi hän vuoteelle, tomuisena, nokisena kuin hän oli, ja puristi
kovasti käsiänsä rintaansa vastaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt
sydämen puhkeevan. Hän kärsi siinä äärettömästi, kärsi vielä enemmän
kuin päivänä, jolloin hän oli varkaudesta rangaistu.

Anna tiesi, ettei häneen tälläisinä hetkinä mikään vaikuttanut. Hän
pani einettä pöydälle ja odotti Laurin asettumista. Lapset olivat
kaikki ulkona. Vanhin tyttö Loviisa kantoi nuorinta puolivuotista
sisartaan.

Silloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen
sylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri
oli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen
kurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.

Hän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat
etelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi
miesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina
tuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.

Annan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot
olivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa
nähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin
sisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan
hiljaisesti uikutella.

"Käykää tänne muori syömään", sanoi helläsydämminen Anna. "Jahka
Loviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä".

Eukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä,
lapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni
vähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.

Tämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva
verensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi
hänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi
pöydälle.

"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt
ruoasta.

"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski" -- vastasi
eukko.

Ei siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä
oli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin
kehräämään.

Iltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä,
jälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa
pyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä
Heikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli
pientä lastaan uneen.

Iltaa kului. Pieni Heikki oli syötetty ja jälleen nukkunut; Lauri oli
jo aikaa tullut saunasta ja laskeunut vuoteeseen; torpan katossa paloi
valkea, jonka valossa Anna ja Loviisa kehräsivät. Ämmää ei kuulunut
palaavaksi.

Iltaa kului yhä enemmän. Perhe oli jo illallisen syönyt; pieni vieras
oli asetettu makaamaan uunin päälle, siellä olisi muka lämpimämpi;
valkea talossa oli sammutettu; Anna, Lauri ja Loviisa rupesivat jo
maata.

Eukkoa ei kuulunut.

Torpan väki tuota ihmetteli, mutta eipä tuosta sen enempää puhuttu kun
oli Anna lausunut: "Arvattavasti oli eukko väsynyt, josta syystä on
jäänyt Mattilaan yöksi. Huomenna ennen päivän nousua on hän taasen
täällä".

Kaikki torpassa nukkuivat sitten yönsä rauhassa, paitsi Loviisa, jonka
aina väliin oli täytynyt hyräillä eukon pienelle pojalle, saadaksensa
häntä leppymään. Aamu koitti, koko perhe oli herännyt; isäntä ja emäntä
oli jo jalkeilla. Kummaa: eukkoa ei näkynyt.

"Olisiko hän kääntynyt kipeeksi?" arveli Anna.

"Se on mahdollista; muuten kai olisi hän jo palannut lapsensa luo",
vastasi Lauri.

Päivää kului. Mattilassa oli eukkoa kysytty; muistakin naapureista oli
häntä etsitty, mutta häntä ei ollut kukaan nähnyt, Sepä toisista varsin
outoa. Naapurit riensivät Varpusten luo katsomaan poikaparkaa. Kaikki
surkuttelivat häntä. "Ei hänelle ole monta päivää jälellä", arvelivat
he. Ja sen ohessa arveltiin pojan äidistä kaikenmoista. Uskalsipa tuo
ämmä, joka eilen riiteli Laurin kanssa, puhua jotakin noitumisesta,
tietäjissä käymisestä ja muuta semmoista, ja väki olisi ollut varsin
taipuvainen suostumaan eukon tuumiin, elleivät Lauri ja Anna olisi
panneet jäykästi vastaan, ja vakuuttaneet, että kadonnut ämmä eilen oli
siunannut ruokaa niinkuin kristityt ihmiset ainakin.

"Mutta mihin hiiteen olisi ämmä joutunut?" kysyi Mattilan isäntä.

"Siitäpä juuri nyt on kysymys, ja minä sanon, sanokoot muut mitä
tahansa, että eukko, joka lapsensa tänne jätti, on kun onkin noita". --
lörpötti kielekäs ämmä.

"Mutta entäs on eukko tiellä kylään kuollut johonkin ojaan?" arveli
Loviisa. -- "Niinpä kävi viime talvena kauppa-Eskon".

Ukot tuota mietettä kuullessaan, kynseivät päätään ja arvelivat, että
olisi se semmoinenkin tapaus saattanut tapahtua.

Mitäpäs siitä! Loviisan arvelu näkyi aina, miten mietittiin,
todenmukaisemmalle ja vihdoin päätettiin lähteä kadonnutta hakemaan,
"sillä eihän eukko ole voinut maan päältä kadota".

Kielekäs ämmä ei puhunut enää mitään; hän vaan pudisti päätänsä,
ikäänkuin arvellen: "hakekaa vaan, mutta ette niin mitään löydä".

Ja siinä oli ämmä ihan oikeassa. Kadonnutta haettiin päivä, toinen,
mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vihdoin viimein arvasi Lauri
totuuden, kun oli kolme päivää haettu. "Turhaan haemme; minä pelkään,
että eukko on karannut päästäksensä lapsestaan vapaaksi", arveli hän.

Tämä lause vaikutti kummia väessä. He olivat tässä tapauksessa nähneet
jotakin ihmeellistä; he olivat odottaneet saavansa nähdä eukon
kuolleena tahi murhattuna ja nyt -- olisiko hän vaan ollutkin
pahanjuoninen kerjäläinen, jolle lapsensa elättäminen tuli tukalaksi?
He lakkasivat kohta hakemasta ja menivät kiroten kotiin.

Mutta Varpuset olivat lisääntyneet yhdellä hengellä.




V.

Rytilä saa uuden isännän.


Ymmärrettävä on, että nuoren Kaarle Kornmanin äkkinäinen katoominen
herätti mitä suurinta huomiota. Jo samana yönä, kun se tapahtui,
laitettiin siitä tieto Rytilästä sekä pappilaan että Koivikkoon
kapteenin luo, ja molemmat sekä kapteeni että provasti hämmästyivät
kertojan uutisista: "patroni on kuollut; nuori patroni on kadonnut".
Molemmat kiiruhtivat kohta Rytilään, mistä joitakuita tunteja ennen
olivat lähteneet; molemmat tapasivat jälleen toisensa nuoren Kaarlen
kamarissa, missä vanha Eeva väännellen käsiänsä tuli heitä vastaan.

"Herra kapteeni Kornman, missä on veljenne poika?" oli provastin
ensimmäinen kysymys ja sitä seurasi silmäily, joka tunkeusi, tahi
ainakin tahtoi tunkeutua kapteenin sydämmen pohjaan.

"Siihen kysymykseen voitte te paremmin vastata kuin minä; missä on
holhottavanne? Te lähditte täältä myöhemmin kuin minä".

Provasti heitti häneen ylönkatseellisen silmäilyksen; hän oli
vakuutettu siitä, että rikos tässä oli tehty, hän myöskin varmaan
tiesi, kuka rikoksen oli tehnyt; mutta rikoksen laatua hän ei
uskaltanut ajatellakaan.

"Te tiedätte missä poika on" -- sanoi hän kovasti. "Olkaa varma siitä,
että tällainen rikos, vaikka se kuin salaisesti olisikin tehty, tulee
ilmi".

"Te olette joko hullu tahi kulette ja puhutte unissanne, provasti.
Poika jäi nukkumaan, kun minä läksin; sen te itse tiedätte yhtä hyvästi
kuin minä. Mutta tässä seisominen ei tuo poikaa takasin. Päivä on jo
nousemaisillaan, siis kadonnutta etsimään kaikki".

"Näön vuoksi" -- mumisi provasti.

"Provasti, teidän sananne ovat loukanneet minun", vastasi kapteeni
närkästyneenä; "jos teillä vähänkään kunniantuntoa on, niin ymmärrätte
sen. Te luulette, että se viha, mikä minussa muinoin vallitsi
velipuoltani vastaan, on hänen kuolemallaan muuttanut hänen viattomaan
poikaansa. Ja kumminkin olitte te vasta ikään todistajana minun ja
veljeni sovintoon. Provasti, minä annan teille anteeksi teidän
loukkaavat puheenne ja vakuutan, sillä minä kunnioitan teitä, jolla oli
veli vainajani luottamus, että minä antasin 10 ikävuosistani, jos nyt
poika astuisi elävänä sisään".

Kapteeni oli puhunut, niinkuin se puhuu, joka on vääryydellä syytetty.
Provasti loi silmänsä häneen, kapteeni kesti tämän silmäilyn.

Mutta ennenkuin provasti ennätti mitään sanoa, kuului hirmuinen kolina
huoneesta, jossa kuollut makasi. Kapteeni vaaleni, mutta provastiin
lensi ajatus: "ehkä on poika siellä". -- Ja kiiruhusti astui hän
vainajan kamariin.

Turhaan etsi hän siellä pienoista; tämä ei ollut huonehessa. Suuri
seinätaulu, kuolleen patronin puolisovainaan kuva, oli pudonnut
seinästä kuolleen rinnalle; siitä kolina.

Kapteeni seisoi vaaleana ovella. Kun hän huomasi syyn kolinaan, huokasi
hän syvään. Provasti nosti pois taulun ja lausui:

"He näkevät mitä täällä tapahtuu!"

"Uskotteko sitä?" -- mumisi kapteeni ja vetäysi kiiruhusti toiseen
huoneesen. Siellä, mihin nyt muutamia talon miehistä oli kokoontunut,
tointui hän vähitellen. Hän pyyhki kylmän hien otsaltaan ja voitti
väkisin tykkivää sydäntänsä.

Provasti avasi oven ihan auki. "Täällä lepää nyt hyvän isäntänne
kylmennyt ruumis", sanoi hän väen kuullen; "hänen poikansa on kadonnut.
Minä, kapteeni ja vanha Eeva olimme viimeksi täällä iltapuoleen yötä;
joku meistä on syypää pojan katoomiseen ja -- -- tietää missä hän
on ----" oli provasti aikeessa sanoa, mutta hän hillitsi puheensa ja
sanansa kuuluivat: "ja minä vannon, etten ole syypää siihen; ettei syy
ole Eevan. Sen me näemme, siis voiko kapteeni..."

Mitä provastilla oli mielessä sanoa, sen ymmärsi kapteeni. Hän oli
taika-uskoinen, ja provastin melkein varmuudeksi muuttuneen luulon
kapteenin syyllisyydestä saanee lukea syyksi omituiseen, kovaan
keinoon, jolla hän tahtoi kapteenia kukistaa. Eikä olekaan varmaa,
miten olisi käynyt -- sillä provasti tunsi hyvin kapteenin
taika-uskoisuuden ja oli tiennyt juuri sen hellimpään paikkaan koskea
-- ellei ihan samassa Eeva olisi keskeyttänyt hänen sanojansa ja
heittäytyen ruumiin päälle huutanut:

"Minä, minä olen syyllinen, minä yksin; minä en katsonut poikaa!"

Provastin hyvä aikomus oli rauennut tyhjään. Hän ei enää voinut vaatia
kapteenia valalle; hän olisi silloin samalla lausunut selvän syytöksen
kapteenia vastaan, ja sitä hän ei tahtonut tehdä. Sen sijaan sai
hän nyt, miten taisi, lohduttaa Eevaa, joka ei ensinkään tahtonut
vastaan-ottaa mitään lohdutusta.

Kapteenin neuvosta, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pois provastin
vaarallisesta likisyydestä, saatiin nyt toimeen kolme hakia-kuntaa,
joita kapteeni itse innokkaasti otti ohjatakseen.

Provasti antoi väen mennä. "Nä'ön vuoksi", mumisi hän taasen.

Ja siinä oli hän oikeassa. Sillä kun miehet puolipäivän aikana
palasivat kotia, ei niin jälkeä kadonneesta missään. Nimismiestä oli
sillä välin käyty noutamassa Rytilään, ja provastin pyynnöstä alettiin
nyt täydellinen tutkinto. Mutta siinäpä ei tiennyt kukaan muu kuin
vanha Eeva sanoa mitään, ja seuraus tutkinnosta oli, että asiasta ei
entistä enemmän selvää saatu.

Provasti oli ennen väen takasin tuloa puhunut nimismiehelle
arveluitaan, ja nimismies tekikin nyt useita kysymyksiä kapteenilta.
Mutta päivä oli valoinen, yön hoimu ei enää hirvittänyt kapteenia;
tunnotonna seisoi hän kuolleen velivainajansa vieressä. Kapteenia
vastaan ei provasti saanut, ei niin syyllisyyden varjoakaan. --
Provastilla ei ollut muuta tehtävää kuin patroni-vainajan testamentin
nojassa ruveta kadonneen pojan holhojaksi ja Rytilän väli-aikaiseksi
isännäksi.

Tämän ilmoitti hän julkisesti, samalla kuin hän luki patronin
testamentin, johon kapteeni lausui: "Minä olen todistaja siihen, että
se oli veli-vainajani tahto".

Kadonnutta etsittiin vielä kauan; suuret palkinnot luvattiin sille,
joka voisi hänestä mitään tietoa antaa; tästä kuulutettiin ensinnä
likeisessä, sitten kaukaisemmissa kirkoissa; mutta kadonneesta ei niin
jälkeä huomattu.

Jolsan Matin käynti kapteenin luona yöllä, joka käynti oli tullut
provastin tiedoksi, selitettiin niin, että Matin Leena oli kapteenille
kutonut verkkoja, ja ettei Matti tahtonut palata palkkaa saamatta
Jolsan saarelle takaisin.

Muutamia viikkoja kului. Ympäristössä ja vielä loitommallakin puhuttiin
tuosta Rytilän kummallisesta tapauksesta, ja siihen koetettiin jos
jollaisiakin selityksiä. Josko alussa kapteeni olikin kovasti epäluulon
alainen, niin hajosi tämä epäluulo aina enemmän, miten aikaa kului;
sillä kadonnutta hakiessa oli kapteeni innokkain kaikista, innokkaampi
ainakin kuin provasti, joka ei vielä ollut tehnyt mitään, ei ainakaan
näkyväistä, kadonneen löytämiseen. Provastilla oli, niinkuin tiedämme,
omat ajatuksensa tässä asiassa ja niistä ei kapteeni voinut saada häntä
luopumaan.

Kapteeni ei ollut sen kovemmin käynyt Rytilässä; siellä hallitsi
provasti isäntänä. Kuinka kauan tämä asiain tällainen olo kestäisi,
sitä oli vaikea sanoa. Yleisesti tiedettiin että, ellei kadonnut
löytyisi, oli kapteeni Rytilän perillinen. Mutta kuinka kauan oli
kadonneen ilmaantumista odotettava? Tuosta puhuttiin ja mietittiin,
semminkin kuin provastin sanottiin vakuuttaneen ettei hän antaisi
Rytilää kapteenille ennenkuin täydellisesti oli toteen näytetty, ettei
nuorta patronia enää ollut maailmassa olemassa.

Kapteeni ei ollut tähän saakka tehnyt mitään voittaaksensa Rytilän.
Hän, joka ei ennen ollut ketään pelännyt, hän pelkäsi nyt provastia, ja
hän pelkäsi häntä yhä enemmän, kuta enemmän provasti salasi aikeitaan
ja ajatuksiaan. Kapteeni näki selvään, että provasti hänessä tiesi
pienen poikasen katoomiseen syyllisen; hän tiesi myöskin, että provasti
ei laiminlyönyt mitään, saadaksensa selkoa tähän hämärään. Hän oli,
niinkuin tiedämme, syypää pienen Kaarlen katoomiseen tahi surmaan;
mutta että Matti niin pikaan tekisi tehtävänsä, sitä ei ollut kapteeni
osannut ajatella. Matti oli saanut luvatut rahat. Kapteeni oli antanut
ne hänelle, uskaltamatta kysyä, miten surma oli tapahtunut; sillä
siitä, että poika oli surmattu, että hän oli mereen upotettu, - siitä
oli kapteeni vakuutettu. Hän oli -- sen tiesi hän -- nyt Rytilän herra.

Mutta varovaisuus vaati, että hän vielä odottaisi.

Oli, kuten sanottiin, muutamia viikkoja kulunut. Kaikki kumma, mikä
maailmassa tapahtuu, jääpi vähitellen unohduksiin. Ihmiset haluavat
aina jotakin uutta. Tuon tiesi kapteeni hyvin. Hän oli hakenut
kadonnutta innokkaasti alussa; hakemisen turhuus väsytti häntä
vähitellen ja viimein lakkasi hän kokonaan. Mutta niin kauan kuin
Rytilä pysyi provastin käsissä, kyti muisti kummallisesta tapauksesta
kansassa ja aina väliin puhuttiin siitä. Se puhe oli saatava
hiljentymään; itse muisto oli sammutettava. Miten?

Siten, että kadonnut oli löydettävä.

Eräänä päivänä seisoo taasen Jolsan Matti kapteenin kamarissa. Niinkuin
viimeinkin käy kapteeni suoraan asiaansa.

"Missä on poika?" kysyi hän.

"Tallella on" -- vastasi Matti.

"Meren pohjassa?"

"Syltä vettä päällä".

"Voitko saada ruumis selkä ylös?"

Jolsan Matti katseli pitkään isäntäänsä. "Ettäkö se löydettäisiin?" --
kysyi hän.

"Niin!"

Matti raapi korvan taustaansa. "Kyllähän se ei olisi mahdotointa ...
mutta..."

"50 ruplaa on palkkasi!"

"Niinkuin kuulutuksessa... Mutta ... en minä rupea sen löytäjäksi..."

"Ei sinun sitä tarvitsekaan".

"No silloin ei estä mikään poikaa tulemasta päivän valoon taasen".

Ei siinä sen enempää puhuttu. Kapteeni ja Matti tunsivat toisensa.

"Aivan oikeen -- -- niinkuin arvasin"? -- ajatteli Matti. "Mutta vielä
sinä Rytilän isäntänä saat minulle muutamia kolikoita tästä maksaa".

"Se mies olisi valmis tappamaan minuakin, jos vaan kukaan siitä mitään
maksaisi" -- mietti kapteeni.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun provasti istui kamarissaan ja mietti miten
saisi epäluulonsa toteen näytetyksi, tuli hänen vaimonsa kiiruhusti
kamariin. Että jotakin oli tapahtunut, sen näki provasti kohta rouvan
muodosta ja käytöksestä. "Mitäs nyt?" kysyi hän.

"Kadonnut on löydetty" huusi rouva, "Sorvarin muori on hänen löytänyt".

Provasti hypähti ylös. "Mistä? milloin?"

"Merestä, läheltä meidän rantaa".

Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"

Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli
nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli
ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että
kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli
hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan
pojan jäännökset.

"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" -- huokasi provasti.

Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies
haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut
syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen
kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä
vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin
ymmärtää.

"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin
salaisuutensa --" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä
mitään petosta tässä löynnissä. -- "Parasta kentiesi oli sinulle, että
pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka
sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen
medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.

"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" -- sanoi
hän.

Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli
siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen
oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut
eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa,
mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän
asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" -- sanottiin. Ja
kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin,
mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti:
"Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen
on".

Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän
maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut,
siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K----joen
kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen.
Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.

Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa
viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa.
Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului
hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.

Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo
ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut
voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.




VI.

Rauhallisia vuosia.


Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla
oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran
elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut
pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta
eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian
kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän
sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli
saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä
Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen
oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä
saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo
tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä
oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia
mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi
saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista
arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä
Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas,
kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena,
saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa
ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi.
Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat
kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että
pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo
löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään
K---joelle.

Pieni Heikki -- siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti,
häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin
vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa,
että pienonen tautiinsa kuolisi.

Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän
parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat
hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet
toisen silmän toista vähän pienemmäksi -- kun hän tautivuoteeltaan
uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut
pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja
Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.

Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo
asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin
joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt
koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin
tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri
oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli
runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului,
osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän
elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin.
Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen
tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut:
joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään
sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja
sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet
oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on
viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin
me kahden rupesimme taloa pitämään".

Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä
tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli
heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli
hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta
lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä
hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin,
joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen
käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen
oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan,
kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun
Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen
ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään
miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin,
jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena,
uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli
kuullut. -- "Hänestä voisi tulla pappi" -- sanottiin. Ja kun hän
ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja
sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". -- Siitä
lauseesta oli Heikki onnellinen.

Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut
niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli
eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin
Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi
oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen,
mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa
lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.

Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja
pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli
nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.

Lauri oli usein ennen tälläisissä toimissa ollut Jussille avullinen,
mutta nyt sattui hän olemaan pitkästä matkustuksesta väsynyt ja vieläpä
vähän sairaskin, jonka tähden hän ei tällä kertaa ensinkään tahtonut
suostua isännän pyyntöön. "Hevonen kyllä joutaisi, mutta ei ole
ajomiestä" -- mietti Lauri, -- "sillä Antti, vanhin poika, tarvitaan
kotona"

Juuri kun ukot tästä puhelivat ja Mattilan isäntä jo oli aikeessa
lähteä jonkun muun naapurin luo, tuli Heikki tupaan. Hän kuunteli
tarkoin, mitä siinä puhuttiin, ja tahtoen aina olla kasvate-isällensä
mieliksi sanoi hän:

"Pankaa minut Raasilaan, kyllä minä hevosta katson".

Heikki oli, ehkä vielä varsin nuori, jotenkin pitkä ikäänsä nähden,
jotta hänen olisi paljoa vanhemmaksi uskonut. Viime vuonna oli hän
useissa ajotöissä ollut, mutta tälläisessä, josta nyt oli kysymys, ei
koskaan vielä. Lauri sentähden ajatteli kotvan aikaa ennenkuin vastasi.

"No, jos luulet voivasi kyyditä, niin lähde, mutta katso hevoista,
ettei liian kovaa ajeta. En juuri mielelläni poikaa siihen pane" --
lisäsi Lauri Jussille, "mutta joutaa hevoinen muutaman kopeikan
ansaita, ja luulenpa, että pojasta on kyytipojaksi siinä, missä
toisestakin".

Tämä lupaus ja semminkin Laurin kehuminen olivat erittäin Heikille
mieleen. Hän juoksi paikalla talliin hevosta hyväilemään. Sitten söi
hän vähän. Sai eväslaukun rattailleen ja läksi kolmeksi päivää Raasilan
kestikievari-taloon. Lapsellinen ilo ja uskallus loisti hänen
silmistänsä, kun hän lähtiessään huusi Loviisalle; "Nyi mennään!" --
Poika parka meni tietämättömiä kohtaloita kohti.




VII.

Ensikerran kyydissä.


Raasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa;
se oli ison valtatien varrella, joka K----joen pitäjän läpi kävi K----n
kaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin
keväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.

Suurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä
omilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja
etenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin,
miltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli
kaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä,
sillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.

Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä,
jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä.
K----n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat
pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa.
Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä
ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma.
Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni
hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli
harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.

Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti
tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien,
etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä
katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen
soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja
tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä
pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin
marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua,
jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja
kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja
olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki
vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää
ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen
etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku
hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän
ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän
vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä
hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten -- tiesi miten olisi
kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja
hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi
puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja
puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen
sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien
kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki
taitamatta iloansa hillitä.

Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä
varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli.
Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä
pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti
myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei
Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi,
jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan.
Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen
mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja
irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä
tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia,
sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen
elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka
ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta
Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle
useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika
joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä
naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän,
poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki
isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja
nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti
muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti,
ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.

Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea
tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan,
siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei
ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon
puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja
sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun
lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se
oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.

Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin
itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle,
Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva
kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti
keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.

"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa
jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa,
sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia
viemään.

"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.

"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta
yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".

Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin,
vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä
vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.

"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen
isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.

"Tässä on hevoinen", -- vastasi Heikki.

"Oletko hullu, poika", -- huusi isäntä. "Etkö näe että patronilla on
omat kääsinsä" -- ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla
varallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin
vasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.

"En minä tiennyt" -- sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä
paikkaa.

"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele", ärjäsi isäntä.

Heikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän
halunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun
patroni samassa nousi kääseihin.

Heikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka
likisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu
laukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut
ajatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella
on, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt
hypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa
ja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia
semmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei
nähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen
ruunaa ruoskalla.

Näin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki
huomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt
kasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin
pelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän
pelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.

"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi" -- sanoi hän hiljaan.

Herra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla
ruunaa.

"Äikää ajako niin kovaa" -- rukoili Heikki uudestaan.

Nyt kääntyi herra poikaa päin. "Suus kiinni!" huusi hän, ja taasen sai
ruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.

"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa" -- uskalsi Heikki vielä
rukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi
polttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja
samalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut,
ettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin
paljon mieltä että hän huusi.

Mutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian
matkustavaisen tien mutkassa katoovan.

Tällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei
koskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut
kolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun
häntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä,
Heikki ei nyt itkenyt.

Pojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.

Kun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti
rangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä
löi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän
tietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle
omatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi
lyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta
juoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi.
Vakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.

Puoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois.
Hän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää
pelännyt kääseissä istujaa.

Heikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta
vastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.

"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein" -- sanoi hän itselleen.

Kun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä
lähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se
värisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren
hoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten
isäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla
yhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja
hänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: "Olenko minä sinun
kassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi".

Nyt rupesi Heikki itkemään.

Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun
vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön
ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat
hänen kasvate-isänsä.

Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon -- se sai kyyneleet Heikin
silmiin.

Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi
olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja
sanoi:

"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle
annettavaksi".

"Se on vale" -- huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula
vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".

"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, -- "teetkö poikani
varkaaksi?"

"Minä näin, että herra antoi" -- vakuutti pieni poika.

"Se on Jumal avita valhe" -- huusi Jaska, -- "katsotaanpas lakkariisi,
saadaan nähdä kumpi varas on". -- Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi
kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.

Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai
käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin
neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.

"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita", huusi
Jaska, heittäen kukkaron Heikille. "Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro
vielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua."

"Älä usko häntä!" huusi kerjaläis-poika itkien. -- "Ne rahat olen minä
kaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni".

"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies", ärjäsi Jaska ja töyttäsi
niin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti
pihalle. "Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras".

"En minä ole varas!" huusi kurkkunsa täydeltä poika; "sinä rahat sait!"

Onpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä
herättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi
poikain tappeluun sekaantunut.

"Siivolla pojat!" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka
kerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika
potkauksella.

"Provasti!" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen
sekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. "Kuinka kehtaat
sinä", -- sanoi hän kovalla äänellä, -- "valehdella ja toista --
semminkin köyhää kerjäläispoikaa -- syyttää varkaudesta, johon itse
olet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi
sinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt.
Meitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja
Jumala. Sinä poikani siis" -- sanoi provastiksi kutsuttu Heikille --
"anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä
ilkiö" -- jatkoi hän kääntyen Jaskaan -- "jos sinä tahdot lainkäyntiä
välttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla
kyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi."

Iloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla
otti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti
Jaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja
siten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan
ja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.

"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua
niinkuin nyt" -- sanoi provasti kerjäläispojalle.

Tämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta,
huomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei
voinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin
Jaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan
maailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa
luo, kun kuuli pvovastin kysyvän:

"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?"

Heikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta
häntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä,
luuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat,
mitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja
sanoi: "en minä tiennyt, että rahat olivat pojan."

"Sen minä kyllä ymmärrän" -- vastasi provasti. "Se oli luonnollista,
että sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn
sinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?"

"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta", vastasi poika
nyt lohdutettuna.

Provasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi
ja meni vierastupaan jälle.

Mutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa,
meni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Anna anteeksi, että
minä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?"

"Antero Kalvin on nimeni", vastasi kerjäläispoika.

"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna
on saanut vähän levähtää."

Kotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen -- Heikki
-- kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.

Kun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt
mailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä
siihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin
matkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat
kestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet
levolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.

Heikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He
olivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat.
Heikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja
Antero puolestaan oli kertonut että hänellä K----joella oli köyhä
sairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli
täytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä
hänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi
viedä äitillensä.

Näin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei
kohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen
niinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä,
mutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia
olivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. "Voimmehan
maata tässä" -- ehdotteli hän.

Kärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin
vähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. "Kärryjen alla on lämpimämpi"
-- oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki
toverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli
vaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki
Heikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi
arvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten
välillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.

Mutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan.
Hän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä
vilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin
puolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta
juuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka
pidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta
yö oli pilkkosen pimeä.

"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa... Parempi olisi ollut
kohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun."

"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä... Älä jätä mitään
paikkaa tervaamatta..."

"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?"

"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan".

"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon.
Hän on pappi ja hän on kastanut minun".

"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!... Kastanut sinun!... Työnnä
sinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään".

Heikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt.
Sen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta
rikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun
hän kuuli toisen puhujista kysyvän:

"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?"

"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on
provastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain
hyvissä papereissa".

Sana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.

"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan;
minä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon
sen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna...
Oikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha
rouva ... onko puukkoni tupessaan?... No nyt..."

Miehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven
suulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: "Kaikki
nukkuvat ... joudutaan nyt".

Kun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen
ensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta
Heikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys
oli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. "He
tahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti
on käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K----joen
uusi kirkko on rakennettava", -- sanoi hän.

"Mitäs nyt teemme... Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät".

"Pelkäätkö sinä sitä?"

"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka
henkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on,
ettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?"

"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät
vierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä".

Antero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä
kymmenvuotisen pojan.

Siinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa
pakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo.
Pihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.

"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle", sanoi Heikki itselleen. "Mitä
jos koettaisin herättää provastin".

Mutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo
oltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle,
sillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.

Vierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja
salin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta
pihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa
kamarissa eräs vanha rouva.

Kun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut.
Huoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut
mitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen
huomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.

Hän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän
juuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.

Mutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki
heitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella
tarttui hän siihen. "Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!" huusi hän nyt
ja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.

Julma kirous kuului huoneesta.

Antero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo
vierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. "Ottakaa kiini, akkunasta
takapuolelta karkaavat", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen
porstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa,
huusi: "Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!"

"Se on jo tallessa" -- vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa
provastin luo.

Nyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen.
Puoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt
niin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot
siitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan
varmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli
Raasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä
kun olivat työnsä toimittaneet.

"Äänestä ne tunnen" -- vakuutti Heikki. -- "Eikä ne mahda kaukana olla"
-- arveli Antero.

"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet" -- lisäsi Heikki, joka
muisti äskeistä puhetta.

Kauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja
hakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään
ollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden
huomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä
vieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.

Väki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli
saliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne
myöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten
olivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.

Eipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä
heräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin
huomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.

"Voi minua hupsua!" torui hän itseään. "Tuon kuorman omistajat, nepä
juuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua
kuormasta mitään".




VIII.

Kaksi toveria.


Noin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä
lainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin
koettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa
lakia; mutta silloin -- noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain
rikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme.
Eräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli
meriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli
velvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia,
mutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja
varmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään
täydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle
jonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi
tullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä
ystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä
kuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa,
että kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia,
milloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla
ole mitään sanottavaa etua siitä nyt.

Mutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä
monenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita
myytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten
tullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen
alussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä
vielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet
siitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle
piiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä
onnellisesti sieltä saatettiin K----n kaupunkiin, missä sitten suurella
voitolla myytiin.

Nämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K----n kaupungin mitä
rikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa
edelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi
hänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita,
sitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.

Kauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta
alkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa
katsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman
etunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli
hänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että
hänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän,
Karlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä
ikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä
muinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme
vasta nähdä.

Kapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan
laivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut,
jos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan
koetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua.
Kapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos
siinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren,
mutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan
laivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei
kapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän
aikaan -- vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä
kuoli -- varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten
kylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt
Rytilän omistajaksi, K----n kaupungissa Karlgrenin tykönä, -- aikain
kuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut
ilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä
usein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta
ystävyydestä oli, että K----n kaupungin likisyydessä ruvettiin
rakentamaan uutta laivaa, ja että K----n satamaan eräänä syyspäivänä
purjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat
ostaneet. -- Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin
kapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme
nähneet.

Tämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman
siteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli
vienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä
avioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut
ensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai,
mahtanee löytyä, -- sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt
ja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä
tähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei
tuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä
ollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin
eukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat,
että kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa
naimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on,
että Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen
ensimäisinä vuosina.

"Aikaa kutakin" -- sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden
emännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja,
jona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän
rouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman
haudattiin, käynyt Rytilässä. -- Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä
kaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua,
että provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen,
jos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät
koskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä
enemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt
kapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa
veljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt -- josta provasti
kumminkin itsessään oli vakuutettu.

Näin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni
Kornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo
Karlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat
käsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja
sanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut.
Sitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, -- niin
sanottiin, -- siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se
todisti, että hän rakasti pientä Amandaa.

Kolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä
kesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen
tähden lähti hän kiireesti K----n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa
ei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt
kyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21
vuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei
vastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi
Mannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi
kauppias Karlgrenin pihalle.

Kauppias Karlgren oli, niinkuin jo sanoimme, raaka mies. Yksinänsä eli
hän; naimisiin mennä -- siihen ei hänellä ole ollut aikaa -- sanoi hän.
Saituri oli hän. Konttori-kamarissa oli hänellä asuntonsa. Huonekalut
tässä kamarissa olivat: konttoripöytä, rautainen kassa-arkku, pari
kolme tuolia ja vuode. Kauppias Karlgren oli kookas, leveärintainen,
vankka mies. Mutta jo useampia vuosia oli hän suuresti valittanut
jotakin sisällistä tautia, johon hän turhaan oli apua hankkinut.
Terveytensä eteen olisi kauppias ollut valmis panemaan puolet
omaisuudestaan, sillä kuolla hän ei ensinkään tahtonut.

Kapteeni Kornman astui konttoriin.

Olipa kummaa nähdä näiden herrain tervehdystä. Ei siinä paljon sanoja
tuhlattu, eikä heidän silmistänsäkään suuresti voitu lukea sitä
ystävyyttä, joka jo monta vuotta oli toinen toiseen sitonut. Useimmat
sanat, mitkä käytettiin, olivat kirouksia. Kapteenin silmäilykset
olivat kiinitetyt kauppiaan raha-arkkuun, sill'aikaa kun hän kuunteli
ystävänsä ilmoituksia.

"Nyt ovat kaikki lemmot ja hiidet yhtyneet meitä vastaan" -- alkoi
kauppias. -- "Konkordia on onnellisesti saapunut Englantiin ... mutta
asiamiehemme kirjoittaa, että valitetaan tavaraimme huonoutta. Piki on
huonoa, kirjoittaa hän -- kirjoittaa hän; monessa tervatynnyrissä on
huomattu olevan tervankusta eikä tervaa; siihen lisäksi sisältää moni
potaska-astia enemmän tuhkaa kuin potaskaa..."

"Kuka perkele käski Ankkerman'in viedä laivan Hulliin!" huusi kapteeni.

"Oikein, veli, oikein, mutta laivassa oli näitä valitettuja varsin
vähän, jotta en uskonut..."

"Sinä saat meidät vielä maantielle, Karlgren, mitättömällä
ahneudellasi. Taasen lienee joku tervatynnyri ja potaska-astia..."

"10 tynnyriä kehnoa kaikkiansa; mikä lempo arvasi, että ne tulisivat
ilmi".

"Ja niitten tähden jää lasti myymättä..."

"Eipä niinkään; lasti on myyty. Ankkerman ei kaikeksi onneksi tiennyt
petoksesta, jonka tähden hän suuttui syytöksestä; kaikki tavarasto
tarkastettiin, ja mitättömät tynnyrit heijattiin. Mutta siihen kului
aikaa, Ankkerman, Konkordian kapteeni, on saanut kärsiä pilkkaa,
jonka tähden hän, kun kauppahuone M. Waasasta on hänelle tarjonnut
Anna-laivansa, luopuu Konkordiasta. Mistä nyt saadaan toinen kapteeni?"

Kapteeni Kornman kulki pari kertaa konttorin poikki. "Kuule Karlgren!"
sanoi hän vihdoin. -- "Jos et valalla vanno heittäväsi pois noita
vähäpätöisiä kujeitasi, jotka saavat meidät hävyn alaiseksi, niin
perhana olkoon sinun kumppalisi. Saamme kiittää onneamme, ettei laivaa
otettu takavarikkoon... Mitä luulet, että muut kauppiaat tästä
sanovat?"

"Sanokoot mitä sanovat, minä olisin ansainnut..."

"Joitakuita ruplia?" huusi kapteeni julmalla kirouksella.

"No noh! Mutta nyt ei ole siitä kysymys, koskei siitä voitosta tullut
mitään. Nyt on kysymys, mistä saataisiin uusi kapteeni?"

"Sitä perkelettä ei koske mitään..." mumisi kapteeni. Kovaa sanoi hän:
"Siihen kysymykseen on pian vastattu: minä tahdon lähteä merelle vielä
kerran koettamaan onneani."

"Sinä!"

"Niin minä!"

"Mutta samasta palkasta kuin kapteeni Ankkerman?"

Ylönkatseellinen hymy laskeusi kapteenin huulille, mutta se katosi kun
hänen kätensä sattui koskemaan raha-arkun kantta, jonka päällä hän
istui. "Minä en tahdo mitään palkkaa, muuta kuin laillisen osani
lastista".

Kauppiaan silmät suurenivat. "Et palkkaa! Sinä olet, lempo vieköön,
kunnon mies, lankoni!"

Langoksi nimitti kauppias kapteenia, kun hän oli oikeen hyvällä
tuulella.

Keskustelu näitten arvoisten toverien välillä olisi vielä kestänyt ken
tiesi kuinka kauan, ellei riita ja huuto olisi kuulunut vieressä
olevasta puodista ja puoti-poika samalla syöksynyt kiiruusti
konttoriin, huudahtaen:

"Hän sanoo, että kahvissa oli kiviä, ja tahtoo väkisin, että otamme
kahvia takaisin".

"Kuka lempo?" huusi vastaukseksi kauppias ja kiirehti puotiin.

Yksinään konttorissa kun oli, koetti kapteeni nostaa kassa-arkkua
toisesta päästä. Hän ei sitä jaksanut, -- hän hymyili.




IX.

Puoti-poika.


"Kyllä on kuultu ja nähty, mimmoisia kaluja täältä saa", kuuli kauppias
erään vaimon huutavan, kun hän astui puotiin. "On, Jummal'avita, saatu
kaikenlaista, mutta eipä vielä kiviä kahvina. Ja mitä tupakkaa sitten!
Lempo soikoon! Antti vannoi, että tupussinsa tulee suolalle eikä
lakerille. Onhan niitä muita puoteja K----n kaupungissa!"

"Kuka täällä elämää pitää? Mitä tämä on?" kysyi kauppias Karlgren.

"Oh, patroni itse! Jumala nähköön! Ei toiste kiviä kahvina osteta. Sen
sanoo Mäkiöisten Kaisa".

"Mitä, onko kiviä kahvissa?"

"Kysykää onko kahvia kivissä! Tuossa! Tämäkö kahvia! Eipä niin
papuakaan!" Ja eukko kaasi tötterönsä, minkä oli pitänyt kädessänsä,
pöydälle.

Kauppias silmäili kahvejansa, otti muutamia kahvipapuja kouraansa. "He!
Mitä hittoa ... kiviä! Antero!" -- huusi hän puoti-pojalle, mistä,
riivattu, olet nämä ottanut?"

"Meren rannalta noukin eilen, niinkuin patroni käski", vastasi
Anteroksi kutsuttu totisesti.

"Nyt sun perhana korjaa", huusi kauppias ja tarttui puotipoikansa
tukkaan. "Olenko minä käskenyt sinun panna kiviä kahviin? Vastaa ei!
Sinä lemmon sikiö".

"Ei!" vastasi puotipoika. "Mutta sanoihan patroni eilen, että minun
pitäisi panna joka kahvileiviskään naula pieniä kivimukuloita".

Kauppias pudisti poikaa, niin että tämä oli henkensä menettää. "Ja jos
olisin käskenytkin -- minkä valehtelet, niin onko tässä kiviä naula
leiviskälle... Vastaa?..."

"Ei, ei... Mutta minä ajattelin, että, että ... te ansaitsitte enemmän
rahaa, jos minä panisin naulan kahvia kivileiviskälle..."

Kauppias työnsi vihansa voimalla pojan kauas tyköään nurkkaan, punnitsi
itse eukolle naulan kahvia ja antoi hänelle vielä koko kourallisen
kaupan päälle. "Niinkuin näet, eukko, oli tässä suuri erehdys", sanoi
hän. Tämä lepytti eukkoa. Hän katseli tarkkaan, mitä nyt tötterösään
oli: "Oikeita kahvia, kiitoksia!" sanoi hän.

Kun eukko oli mennyt, lähestyi kauppias kyynäräpuu kädessänsä
puoti-poikaa, joka yhä nurkassaan oli seisonut. "Kyllä minä sinun
opetan!" huusi hän, ja oli valmis kyynäräpuullaan näyttää, miten hänen
tapansa oli opettaa.

"Kuulkaa, patroni kuulkaa!" huusi poika itkevällä äänellä.

"Kuulla sinua!... No, pian! mitä on sinulla sanomista?"

"Minä luulin tekeväni niin hyvästi" -- vastasi puoti-poika suruisella
äänellä. "Minä ajattelin: kun on kahvi loovasta myyty, voin minä viedä
rahat patronille ja sanoa: tässä on rahat ... 100 ruplaa yhdestä
leiviskästä... Ja nyt aikoo patroni minua lyödä... Onhan patroni aina
sanonut, että jos talonpoika tulee puotiin ja näyttää tuhmalle, niin
pitäisi minun ottaa kaksinkertainen hinta... Antakaa anteeksi patroni
kulta ... toiste otan vaan puolen hintaa".

"Suus kiini! -- Puolen hintaa!... Jos sen tekisit, jos rusinankaan
ilmaiseksi antaisit, niin tästä palkkasi", ja kauppias nosti keppiään.

"No mutta sanokaa patroni kulta" -- rukoili puoti-poika kädet ristissä
-- "kuinka minun tulee tehdä? Tietäähän patroni, että minä teen,
niinkuin te käskette, vaikka käskisitte minua panna omia hiuksiani
harjasten sekaan."

"No, no Antero! Tällä kertaa tahdon antaa sinulle anteeksi, sillä minä
tiedän, että olet uskollinen ja tottelevainen; mutta muista toiste,
ettet pane enemmän kiviä kahveihin kuin naula leiviskälle... Äläs
vielä! Tulevalla viikolla et saa panna enempää kuin 1/2 naulaa kiviä,
pienoisia, hyvin pienoisia kiviä; sillä eukko luultavasti puhuu
kaikille äskeisestä tapauksesta. Minä joudun täten vahinkoon, suureen
vahinkoon, mutta ei auta", lisäsi hän huoaten.

Ja nämä hyvät neuvot annettuansa, meni kauppias jälle konttoriin
kapteeni Kornmanin luo. Tämä oli kuullut ja nähnyt mitä puodissa oli
tapahtunut. Hän hymyili kummallisesti, kun kuuli kauppiaan neuvoja. Hän
silmäili tarkasti puoti-poikaa ja mutisi itsekseen: "Tuo poika on joko
tyhmin tyhmistä, tahi on hän suurin veijari... Mutta se ei koske
minuun".

"Erittäin uskollinen tämä minun nykyinen puoti-poikani" -- sanoi
kauppias, kun kapteenin kanssa taasen olivat kahden kesken konttorissa.

"Mistä olet tämän helmen saanut?" kysyi kapteeni.

"Omasta puodistani. Pari vuotta takaperin oli hän kerjäläispoika. Hän
seisoi minun puodissani ja näki erään eukon varastavan kourallisen
suoloja suola-laatikosta". "Kas varasta!" huusi hän. Siitä saakka on
hän minun luonani ollut. Toinen edellinen puoti-poikani oli varas.
Tämä ... ei maksa minulle mitään. Hän tyytyy leipään ja veteen ... on
kerjäläisistä kumminkin jotakin hyvää".

"Antero Kalvin!" vastasi kauppias.

Juuri kun Anteron nimi konttorissa mainittiin, luki hän kauppapuodissa
kovalla äänellä nauloja eräälle ostajalle: "Yks naula, kaks ...
kymmenen ... kaksi kymmentä, kaksikymmentä yksi ... kaksikymmentä ...
kaks neljättä, kolme neljättä j.n.e." aina sataan asti. Ostaja meni; hän
luuli saaneensa 100 naulaa, mutta kun kotiansa tuli eipä ollutkaan
niitä kuin 70.

Syyttäkö kauppamies kiitti puoti-poikaansa?

Antero Kalvin! Varmaankin olemme joskus ennen nähneet häntä? Aivan
niin! Sehän se on sama poika, mikä Raasilan kestikievari-talossa noin
4 vuotta takaperin Tanhuansuuu Heikin, Varpusen Laurin kasvatuspojan
kanssa pelasti provasti Wernin rahat, mitkä jo olivat varkaitten
käsissä. Sehän se on! Ja kauppamies Karlgren oli oikeassa siinä, kun
sanoi hänen kerjäläisenä tulleen K----n kaupunkiin. Anteron äiti, jonka
eduksi hän ensimäisen kerjuuretkensä oli tehnyt K----n kaupunkiin, on
kuollut; poika parka on nyt yksin maailmassa. Mutta hänessä on, jos saa
uskoa kauppias Karlgrenin todistusta, oivaa kauppamies-alkua. Hän
palveli juoksupoikana kauppamiehen luona ensinnä toista vuotta. Sitten
korotettiin hän puukhollarin virkaan. Ja hyvää todistanee se, että
kauppamies julkisesti tunnustaa hänellä ei ennen olleen konsanaan niin
rehellistä puukhollaria. Toinen on asia, mitä kauppamies Karlgren
_rehellisellä_ puukhollarilla ymmärtää. Kauppiaan katsanto-alalta
katsoen oli edellinenkin puukhollari ollut rehellinen aina siihen
päivään saakka, jona rupesi vanhaan takkiinsa, päällisen ja vuorin
väliin, kokoilemaan eheimmät setelit, mitkä tulivat kauppiaan puodin
raha-laatikkoon. Kaikki myönsivät, ettei tuo ollut rehellisesti tehty.
Mitä taasen Anteroon tulee, niin oli kaupungissa yleinen ajatus se,
että hän oli rehellinen, mutta että itse kauppiaan rehellisyyden laita
oli niin ja näin.

"Antero olisi hyvä ja oiva poika" -- sanoi kauppamies usein. "Hänellä
on vaan se vika, että hän on liiaksi tottelevainen, ja että hän aina
poostavin mukaan tekee mitä hänelle tehtäväksi uskotaan". Kauppias oli
kerran vihapäissään hänelle huutanut: "Mene helvettiin", ja poika-parka
oli itkussa silmin kysynyt, mistä sinne tie kävisi. -- "Tuo" -- arveli
kauppamies -- "osoittaisi tyhmyyttä, ellei Antero kaupoissa usein olisi
näyttänyt, että hän on oikea kauppa-nero". Tämän neronsa oli Antero
monen monituisella lailla osoittanut. Kiviä osasi hän, niinkuin olemme
nähneet, panna kahvin sekaan, mutta osasipa hän panna kiviä
ryyneihinkin, Sen konstin oli hän itse keksinyt, ja vieläpä senkin,
että kun nuuskaa tultiin ostamaan, saatiin maksaa nuuskan hinta
porosta, jota poika oli tiennyt taitavasti nuuskaan sekoittaa, samate
kuin kimröökiin aina vähä takkanokia. Kun tähän Anteron arvo-luetteloon
lisäämme, että hän oli hyvä-puheinen, kuuliainen ja nopea ymmärtämään
mitä kauppamies tarkoitti, niin täytynee meidän myöntää, että Antero
oli ensimäisiä puukhollareita.

Kun naulojen ostaja oli lähtenyt, oli Antero yksin puodissa. Noin
satunnalta lähestyi hän konttorin ovea, minkä kauppias oli pannut kiini
jälkeensä. Oven vieressä oli sillitynnyri. Kalat siinä pani Antero
hyvään järjestykseen. Hän oli luultavasti väsynyt, poika parka, sillä
hän painoi päänsä kovasti ovea vastaan. Eihän se ollut pojan syy, että
korvansa sattui vastaamaan juuri oven rakoa, ja että hän kuuli yhtä ja
toista, mitä kamarissa puhuttiin. Tuo ei kumminkaan näkynyt vähintäkään
koskevan häneen; se näkyi siitä, että kun hän kuuli kauppamiehen
askelia konttorissa, juoksi hän kohta suolalaatikon luo ja täytti
kapanmitan, "jotta se olisi valmiiksi täytetty, kun ostaja tulisi".

Semmoinen erinomainen mies eli 15 vuotinen puotipoika Antero Kalvin!
Ihan toisellainen kuin se Antero, minkä näimme Mannilan ja Raasilan
kestikievari-taloissa. Mutta olipa Antero silloin vaan kerjäläispoika;
nyt on hän rikkaan Karlgrenin pää-puukhollari.

Se vaan kummaa -- ja olipa se oikeenkin kumma kauppiaan mielestä --,
että vaikka Antero oli näin viisas ja nerokas myyjä, joka osasi
talonpoikain kanssa jutella ja niin kehua tavaroitansa, että silmänsä
se sai auki pitää, joka tahtoi eroittaa kiviä kahvista -- niin ei
kauppiaan puoti nyt vuodessa tuottanut niinkään paljon kuin sen
puukhollarin aikana, joka kokoeli eheät setelit takkiinsa. Tuota kummaa
ei kauppamies ymmärtänyt. Ja hänen täytyi uskoa, kun Antero vakuutti,
että kauppias varmaankin oli luvunlaskussansa erehtynyt. Semminkin kun
ostajia nyt oli puodissa enemmän kuin muulloin.




X.

Vanhat tuttavat.


Antero oli täyttänyt suola-mitan, kun konttorin ovi aukeni ja kapteeni
ja kauppamies astuivat ulos puotiin. He oliva