[Blog] [MP3 Musica] [MP3 Audiobook] [Letture Creative] [Musica Creativa]
[English] [Francais] [Deutsch] [Espanol] [Portugues] [Danish] [Esperanto] [Norwegian]
[Tagalog] [Bulgarian] [Swedish] [Finnish] [Latin] [Greek] [Polish] [Icelandic] [Lithuanian]
[Punch] [Appunti di informatica libera]
classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Aarniometsän sydän, by Charles G. D. Roberts #2 in our series by Charles G. D. Roberts Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the copyright laws for your country before downloading or redistributing this or any other Project Gutenberg eBook. This header should be the first thing seen when viewing this Project Gutenberg file. Please do not remove it. Do not change or edit the header without written permission. Please read the "legal small print," and other information about the eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file. Included is important information about your specific rights and restrictions in how the file may be used. You can also find out about how to make a donation to Project Gutenberg, and how to get involved. **Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts** **eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971** *****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!***** Title: Aarniometsän sydän Author: Charles G. D. Roberts Release Date: July, 2005 [EBook #8451] [Yes, we are more than one year ahead of schedule] [This file was first posted on July 12, 2003] Edition: 10 Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AARNIOMETSÄN SYDÄN *** Produced by David Starner, V-M Osterman, Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team.
IV. Miranda ja metsän piilevä kansa
XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla
XVI. Kuolema vähän elämän edestä
Polkua vaanivat silmät.
Ei velton lauhkea kuten kesäisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa vihantiin varjoihin lehväkattojen läpi, vaan jämeä, valppaasti ja salaperäisesti odottava, oli aarniometsän hiljaisuus. Se oli ikäänkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, että pienikin ääni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta määrättyä mystillistä kieltä, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitä huolimatta se oli säröäkään saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epäjohdonmukaiset häiriöt kuin pantterin etäisen kiljunnan taikka kapuavan pähkinänakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkät juhlalliset huudot, jotka eläin kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriäisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petäjien, koivujen ja hemlokkien 1 loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsäteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat näiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriäin varjojen solia, oli ihmeteltävän kirkasta, sitä ei samentanut minkäänlainen pöly- tai höyrytuhru. Sen lumoava läpikuultavuus kerrassaan petti silmää, joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etäiset lehvät näyttämään läheisiltä ja läheiset oksat epätodellisilta, sekotti kaikki perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissä asioissa olevan keijumaista narripeliä.
Huono ja kauan käyttämätön oli metsän läpi kulkeva polku. Toisin paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viiniköynnökset sen kerrassaan peittäneet, niin että se vain metsänhakkaajain veistämistä pilkoista voitiin erottaa kymmenistä muista eri tahoille haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri tässä, jossa se nousi pitkää loivaa rinnettä, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua vähin pitänyt paljaina sen kuluneita kiviä. Ja sitäpaitsi, vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jättänyt sen niin monen sulan ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan käyttämättä olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen kulkijan jäljiltä, säilyttää sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Tämä vanha polku palveli Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kämmeniä, kun se astua löntysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille, näyttääkseen jälkeläiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku viehätti puoleensa myöskin Ten-Tine karibun, 2 kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkösoihin laitumia etsimään.
Tänä syyskuun iltapäivänä, hiljaisuuden avosilmin odotellessa, lentää vikerti polkua pitkin äkkiä sepelpyy. Se kävi istumaan oksan vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja käänteli päätään puoleen ja toiseen, kurkistellen pyöreillä lasihelmisilmillään ja jäykistyen sitten liikkumattomaksi, niiden taulain näköiseksi, joita puu oli täynnään. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua lähestyvää jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettä kiviin. Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka työläillä askelilla suuri harmahtava mies, yllään harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet oli epätasaisesti pistetty saapasrähjäin varsiin; päässä oli veltto monessa liemessä virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea; vyöllä helkkyi iso puukko karvapäärmäisessä nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka päässä killui iso mytty. Tämä oli kiedottu rähjääntyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin siitä kuului ponnetonta, ikäänkuin läkkipeltiastiain räminää. Toiselta puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin käärittynä.
Jos Taavi Titus olisi ollut metsästäjä tai ansain virittäjä, "träpperi", niin hänellä tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa hän olisi ollut kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon omistaja, niin hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin lähti tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän oli tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan aukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla tukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine kirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän karvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran ja viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla palstallaan. Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin pelonkaan vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä kulki näiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne eivät olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin piilevät asukkaansa. Vaikka tämä vakavan näköinen vanha tukkimies olikin huomaavainen ja tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt, niin ei hän ympäröivässä levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja, kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä. Hän oli havainnut,--ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan,--erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun ja keltaisen koivun, 3 lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja, viitoiksi veistettyjä kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista näistä metsätiedoistaan huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei aavistanutkaan että häntä vaanivat monet silmät.
Hänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion polttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman kostonhimoisia, toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä; kaikki sen vuoksi noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat yleiseen äänettömyyteen.
Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden tuimat vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei se ilman tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella melulla, varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan ihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä pitkiä mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni, kun niillä jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen ruskeat pilkulliset höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa muukalaisen vähintäkin liikettä.
Pähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan korkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti häntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä piste. Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti ulkoni kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä tai käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se tasaisesti kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka edistyi, niin että kulkija oli alati näkyvissä.
Yhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi tarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen tuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan kuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle--ja meni ohitse. Hiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa vastaan,--että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin--ellei sokea, mistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä musertaa.
Vähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön 4 alla, kyykki jänis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää pitkin. Sen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jänis halveksien, "pääsisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui kautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän herkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta pienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.
Se oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä se tuli. Sillä toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin hyvin sen värit sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto äänettömässä siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen onneksi eivät portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi ihmeeksi.
Portimo kulki nyt minkin 5 vielä lämpöisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kääntyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiä ja ihmetteli, mitä asiaa mokomalla kalansyöjällä oli lähteä niin kauas vedestä. Ei se juuri pelännyt--harvalle eläimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle --mutta sillä oli vielä häijyssä pikkusydämessään ripponen järkeä ja se tiesi, että minkki oli melkeinpä yhtä pahasisuinen kuin se itsekin ja lähes kolme kertaa isompi.
Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta väijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreää silmää, terät hienoina mustina rakoina. Ne silmät olivat pyöreässä karvaisessa päässä, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vähän kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin pyöreätä ruskeata päätä. Neljä partaveitsikynttä oli vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillä villikissa tiesi--ehkä oli jollain salaperäisellä tavalla saanut tämän tiedon etäiseltä heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta --että ihminen se oli kaiken metsäkansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitä himotti hypätä miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa luontoaan perinyt hyvän annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai astua kompuroida edelleen häiritsemättä ja vähääkään aavistamatta sitä viheriäistä vihan liekkiä, joka paahtoi hänen niskaansa.
Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi lähellä polkua olevasta pimeästä notkelmasta pienen pökköryteikön keskeltä. Siellä oli Kroof karhu viileässä hämäryydessä takajaloillaan istuen ja mahtavaa ruumistaan puolesta toiseen häälytellen sekä joskus pyyhkäisten pois sääsken kuononsa herkkätuntoisesta kärjestä. Kroofilla ei tänä kesänä ollut penikkaa perässään juoksemassa ainaisena huolena ja murheena. Tuntikauden se oli näin mukavasti häälynyt, tuntematta pelon tai himon tai harminkaan häiriöitä; mutta kuullessaan metsäkanan varottavan vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla jäykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset silmät seurasivat vierasta ja näyttivät vilkuttavan. Se oli nähnyt ihmisiä ennenkin eikä heitä pahoin pelännyt, enempää kuin erikoisesti vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikävyyksiä, niin ei se huolinut tunkeutua heidän huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsän tapaa ja pysytteli ääneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi metsän kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin, vähimmän ympäristönsä orja. Ja sillä on lisäksi suuri annos huumoria, tuota inhimillisintä kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillä se tunsi tämän harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistä meluapitävistä metsänhakkaajista, joiden leiristä kaukaa Kuah-Davikin rannalta se viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttäviä sianpaisteja. Sitä yritti jälleen hupaisesti keikututtaa tämän mieleen muistuessa, mutta se ei olisi oikein käynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja sen vuoksi sai keikuttaminen jäädä sikseen. Kroofin päähän juolahti, että mitähän jos yhdellä kämmenen läimäyksellä repäisisi kirjavan mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikö siinä olisi kaikenlaista hyvää tavaraa, ehkäpä siankin paistia; mutta tämäkin oikullinen päähänpisto sai jäädä sikseen. Vasta kun se oli nähnyt miehen kulkevan polkua pois pitkään matkaan ja katoavan mäen toiselle rinteelle, se syvällä, omia asioitaan muistelevalla mörähdyksellä jälleen käänsi huomionsa sääskiin, jotka olivat sillä välin saaneet selville karhun kuonon kaikki hellät kohdat.
Nämä edellisillä sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistä polun vaanijoista, jotka itse näkymättöminä silmillään mittailivat aarniometsään tunkeutuvaa miestä. Pitkin matkaa hänen joka askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei hän olisi astunut niin turvallisena ja mistään välittämättä, jos hän olisi tiennyt, että hiljattain, edellisenä vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut näille maille ja anastanut läheisen vuoren rinteestä tyhjän pesän. Eipä suinkaan, vaan kirves olisi heilunut vapaana ja silmät olisivat etsien tutkineet jokaisen tien päällä riippuvan oksan; sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri on. 6 Mutta pantteriparikunta sattui paraillaan metsästämään vuoren takana, Kuah-Davikin matalassa laajametsäisessä laaksossa.
Asiain näin ollen ei vanhaa tukkimiestä kaikkien väijyjäin puolelta, jotka häntä silmillään seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa, kuin mikä kimalti neljistä pienistä kirkkaista silmistä korkealta vanhan petäjän latvahaarasta. Pieneen salareikään oli sinne kuin lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljä nuorta sileätä oravanpäätä, ja näitten mielenkiintoa sanomattomasti herätti se kumma eläin, joka niin raskaasti astua tömisteli heidän allaan. Jos ne olisivat olleet kyläkunnan oravia, niin ne epäilemättä olisivat huutaneet kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet häntä, sillä orava harrastaa avomielistä puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsän asuinmailla oravakin oppii hillitsemään itsensä; ja jos nuori orava tässä ympäristössä olisi rupattanut kovalla äänellä vaikkapa omassa pesässään, niin olisi siitä voinut olla hyvinkin ratkaisevia seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden näköpiiristä kadonnut, niin kaikki neljä päätä katosivat pesän myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellä pohdittiin tätä kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.
Tukkimiehen matkaa tehdessä ja maata mitatessa pitkillä laahustavilla askelillaan polku vähitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydänmetsän kirkas ruskeanvihreä hämäryys edestä päin vaaleta ja ilmasta hävitä kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinän lauhaa vaatimatonta tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsästä järven rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevän kirkkaana haaleanviheriäisen kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistä taivasta vastaan. Kivenheiton päässä kaislikosta kohosi pieni paljas musta kalliosaari ja sen päässä souteli veden hohteessa jääkuikan musta yksinäinen muoto.
Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja hänen myttynsä värit sattuivat kuikan silmään, niin lintu upotti itsensä syvemmälle veteen, jotta näkyivät vain pysty kaula ja vaajamainen pää. Sitten se leveän nokkansa avaten päästi selittämättömän ja hämmästyttävän naurunrähäkkänsä--joka oli kuin hiljaisuuden häväisemistä, mutta samalla varotushuuto kaikille järven piirin asukkaille. Jääkuikka oli nähnyt ihmisiä ennenkin ja se halveksi heitä, ja sitä huvitti julistaa maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitä pitkiä mustia sauvojakin, jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitä ojentelivat; sillä olipa se eräässä toisessa järvessä, joka oli kyläkuntaa lähempänä, oppinut sukeltamaan samalla kun näki leimauksen, ja siten väistämään niitä joutavanpäiväisiä räiskiviä siruja, joita sauvasta lensi.
Tukkimies ei kuikalle suonut ensimäistä sen enempää kuin toistakaan ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt jonkun matkaa pitkin järven sivua, kunnes ranta kävi korkeammaksi ja ryhmyisemmäksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki, joka työnsi vaahtoviiruja ja pitkiä kareita järven tyynen pinnan poikki. Kallioniemellä seistä törötti kalpea, myrskyjen huuhtelema kelopuu, joka oli ollut vihanta petäjä, ennenkuin sen salama silpoi. Sen murtunutta latvaa valkeapää-kotka paraillaan käytti pesänsijakseen. Tämä suuri lintu käänsi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmät--julman näköisen, kuperan otsan alaiset silmät--ja kurkotti pitkälle litteälakista käärmemäistä päätään häntä tutkiakseen. Se avasi nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi hänelle--kiljasi kolme kertaa mielensä mukaisin väliajoin. Sitten matkamies jälleen katosi metsän hämäryyteen ja kopea lintu pöyhisteli höyheniään voiton ylpeänä.
Polku puuttui nyt joen seuraan, jättääkseen sen kuitenkin heti ja sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli kulkenut tämän sulotuoksuisen alueen läpi, niin jäi joen masentunut kohina hänen taakseen ja metsä sai takaisin jylhät sävynsä. Jälleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhä enemmän muistella kantamustaan, ja yhä vähemmän ja vähemmän välittää ympäristöistään; ja uuden tunnin väijyivät hänen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmät. Sitten metsä taas päivänvalon voittaen jakautui. Matkamies tuli raivion väljälle autiolle aukeamalle; tunkeutui takertuvien karhunmarjaja vatukkapensaiden läpi, jotka metsän ja aukean välillä kasvoivat puolueettomana vyöhykkeenä; etsi tiensä pitkän aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten kuloruohojen 7 läpi; ja heitti maahan myttynsä kaikkein yksinäisimmän mökin eteen, mitä hän oli koskaan sattunut näkemään.
Raivion mökki.
Mustana ja jäykkänä suojasi mökkiä lähelle ulottuva niemeke kuusimetsää pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitä oli kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka näytti kylläkin paljaalta. Ei ainoakaan pensas eikä vesa verhonnut vankkain hirsiseinäin alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinä riekaleina, jotka kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkärääsyinen rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinä irvisti leveä rako; ja pitkin rakoa kasvoi päärme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta lakosi. Molempien vähäisten akkunain puitteissa oli vielä lasin palasia--ja vahvalta hämähäkin verkkoja ja näiden kokoomaa tomua ja kuihtuneiden hyönteisten jäännöksiä. Leveäräystäinen katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan tuohella peitetty, näytti vastustaneen vuodenaikain hyökkäystä urhoollisella rintamalla, sillä siihen ei ollut tullut montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen päässä oli pihamaan toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen eteläseinällä oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty ränstynyt vaja. Navetta oli rakennettu päärakennuksesta välittämättä, miten tasanne sattui kulkemaan, sillä perustuksille oli ollut vaikea löytää tasaista maata. Sen ympärillä kasvoi joka puolelle pitkää karkeata heinää, joka nyt kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itänyt siemenistä, joita oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa säilytetystä heinästä. Molempain rakennusten välimaa ja mökin oven ympärystä monta syltä laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka läpi suolaheinä ja ratamo, kovapintaisimmat kyläkunnasta tulleista siirtolaisista, yhä vielä leveinä ja tympeinä tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan toisella puolella ulkohuonerivin vieressä oli parireen ränstynyt runko, ruostunut rauta-antura yhdestä jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan keskellä, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinä vaikein päästä juurtumaan, makasi haljennut pölkky, jonka arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.
Vanhalta tukkimieheltä pääsi syvä huokaus tämän mittaamattoman autiuden painostuksesta. Hänen katseensa kierteli rikkaruohoisia kenttiä, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki epätasaisten kannokoitten, joilta siellä täällä loisti kultapiisku-pälviä ja veripunaisia kuloruoho-läikkiä. Hänestä yksinäisyys kävi yhä kaameammaksi näiden luvattomilla paikoilla rehottavien väriläikkäin vuoksi, ehkäpä sen vuoksi, että ne muistuttelivat kotoisempia ja leppeämpiä näköjä. Hän nojautui kirveeseensä ja osotti peukalollaan umpimähkään:
"Rupea nyt tämmöistökin paikkaa asumaan!" hän sanoi miettiväisenä, eikä näyttänyt paikkaa ensinkään hyväksyvän. "Kyllä minä ensin kävisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissä onkin vaikka kymmenen miehen sisu!"
Sitten hän kiskasi oven auki, kohottaen sitä samalla, saranan rasitusta keventääkseen, ja astui sitten kurkistellen sisään. Hänen niin tehdessään livahti haarapääsky ulos särkyneestä akkunaruudusta.
Mökissä oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmän huoneen laipiona oli räystäiden tasalle rakennettu parveke, joka oli päähuonetta kohti avoin. Päähuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhätty katto. Idän puoleisella päätyseinällä oli luonnonkivestä tehty hormi, jonka alaosa oli kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja niskarautoineen. Akkunaseinällä oli seinään kiinnitetty lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkä sivu liettä kohti, kahdesta lankusta kyhätty kapea pöytä, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut. Siinä kulmauksessa, joka oli etäimpänä liedestä, oli väliseinää vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkä laitio, joka oli puoleksi täytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla. Permanto oli täynnään lakastuneita lehtiä ja tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestä. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Hän huomasi kuusenhavut toiseen päähän kuovituiksi ja sillä tavalla järjestetyiksi, etteivät ne voineet olla ihmistä varten.
"Täällä on maannut eläimiä!" hän mutisi. Sitten laskien alas myttynsä hän kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jälleen kauan kestäneen yksinäisyytensä jälkeen sai maistaa kotoisen lämmön suloa.
Päivä oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli nälkä. Hän avasi likaisen monivärisen myttynsä. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan oikeassa arvaillessaan, mitä mytyssä mahtoi olla. Siinä oli sianlihaa--pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat viipaleet terhakasti kärisivät pannussa ja seinät ja katto saivat jälleen monesta aikaa imaista itseensä vanhastaan tuttuja käryjä.
Kirvesmiehen tyydytettyä nälkänsä paistetulla sianlihalla ja leivällä ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion mökki ennättänyt peittyä yksinäiseen hämärään. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsän reunoja, näytti katkaisevan kaiken yhteyden hänen ja ihmisten ilmojen välillä; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin välimatkoin moniaita isoja juhlallisia tähtiä. Hän sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin nähdäkseen, kun suoriutui levolle. Hän käytti polttopuita säästellen, koska Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten hän otti piipun suustaan, kopautti sen tyhjäksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kääriytyi kirjavaan peittoon, ja kellahti hyvällä mielellä vuoteeseen sen enempää välittämättä keitä siinä oli ennen maannut. Tuskin hän oli lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellä parvella. Hänen mielestään se ääni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen hän nukkui. Hänen nukkuessaan terveen väsymyksen syvää unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeään.
Oli ehkä kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan äkkiä ilmi valveutuneena. Hän ei voinut käsittää, mikä siihen oli syynä. Melua ei kuulunut minkäänlaista. Eikä häntä vähääkään pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivät tunteneet minkäänlaisia väristyksiä. Siitä huolimatta hän aivan yht'äkkiä oli ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Hänestä melkein tuntui siltä, kuin olisi mökissä jotain outoa. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli hypätä vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto sai voiton, epäilemättä siitä syystä, että hän oli viettänyt metsässä niin suuren osan elämästään ja koska sen ilmaukset olivat kaiken päivää huomaamatta häneen vaikuttaneet. Hän noudatti metsäkansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa havaitsemalla.
Hän näki akkunain molemmat himmeät aukot ja oli kerran huomaavinaan, että toinen niistä hetkeksi hävisi. Tämä sai hänet pimeässä hymyilemään tuikean hymyn, sillä hyvin hän tiesi ettei metsän asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, että pienestä akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.
Mutta siitä huolimatta hän kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten tämä hänen tavallinen ympäristönsä oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu oli päättynyt. Ei käynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikäänkuin olisi joku raskas ruumis pehmeästi sitä työntänyt linkkua koetellakseen. Tukkimies ojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi vuoteen päänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava salakähmäinen työntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi tassutteli tuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt, kuinka niiden kynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut katolle päästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät askeleet, silloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös ja alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen paussin aikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten seurasi pehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin pudonnut.
Lumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.
"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän panttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi raskaanlaista!" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.
Pelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön. Ilmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat sakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut mitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän kääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella kuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui mistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen rusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet herättäen.
Hänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän huomasi, että lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut löytää varsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren lepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle ja siitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen metsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä maata.
"Pantteri!" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen varovaisen katseen. "Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy mukanaan!"
Kaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja navettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti oven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen--ja ne molemmat vuoteet, jotka olivat pienemmässä huoneessa--raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan ihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen takana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:
"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne lampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada elukkansakin säilymään!"
"Elukoilla" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti kyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan tänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.
Kotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti, Taavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat räystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan ovea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne eivät voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa alkoi oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut raivion valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä kulki salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja seipäitä tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen raivion eekerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun lihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei silti ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä, isoja ja pieniä, vihaisia ja pelokkaita.
Kyläkunnasta karkotetut.
Myöhään samana iltapäivänä saapui Kirsti Craig. Hänen tulonsa oli oikea majanmuutto.
Ensimäinen ilmoitus tulevien lähestymisestä oli kumea tänk tänk ä tonk tänk lehmänkellojen helkkyessä polulla, jonka äänen kuultuaan Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitä vastaan. Sieltä kuului pojan huutelua nuorella käskyvallalla "hoi! hoi Päivä! hoi Tähti! menettekö siitä!" ja jonon etupää ilmestyi samalla metsän juhlalliseen outoon porttiholviin.
Jonon etupäässä kulki Kirsti Craig itse, pitkänä ja suorana, lujasti astuen, pitkäjäsenisenä, ja puettu hän oli siniharmaihin kotokutoisiin vaatteihin, kirkas tulipunainen liina päässä. Hän talutti sarviin kiinnitetystä nuorasta alistuvan kärsivällistä mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää.
Hänen vasemmasta kädestään piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveälieriseen karkeaan olkihattuun, joka oli hiuksilta taapäin luisunut ja riippui nauhoistaan selässä. Tämä oli Kirsti Craigin tytär, viisivuotias Miranda. Tyttönen oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeänä mielenkiinnosta uutta kotia lähestyttäessä. Aivan hänen perässään seurasi pitkäsarvinen lempeäsilmäinen härkäpari--Päivä, joka oli vaalea raudikko, ja Tähti, omituinen punaisen ja mustan kirjava eläin, jonka otsassa oli monisäteinen valkoinen läntti. Nämä vetivät raskaasti soutelevalla ikeellään perässään kömpelöä työrekeä, jolle oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Tähden aaltoilevan kyljen vieressä käveli hoikka pellavatukkainen kylän poika, kädessä pitkä härkäruoska ja alistuva tyytymättömyyden ilme harmaissa silmissään ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Hän piti Kirsti Craigista ja luotti häneen täydelleen ja siitä syystä hän oli sen enempää ajattelematta suostunut hänen pyyntöönsä ja lähtenyt auttamaan hänen pakoretkeään. Mutta niin tehdessään hän oli pahasti iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillä vaikka kyläkunta oli osottanut Kirsti Craigia kohtaan typerää ynseyttä, niin vihotteli se kuitenkin, kun hän päätti pois muuttaa. Hän oli päättänyt lähteä tähän autioon mökkiin asumaan, hyljättyä raivausta viljelemään, elämään aivan erillään kanssaihmisistään, joita hän ei sietänyt, sen enempää kuin muutkaan häntä sietivät, ja tätä huudettiin nyt joka taholla hullun päähänpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille iälle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua tärkeältä, oli levoton siitä, että oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin. Hän jo mielessään kuvitteli, kuinka hän itse nyt joutuisi kylän kokkapuheiden esineeksi. Siitä huolimatta hän oli mielissään, että sai Kirstiä auttaa, sillä sydän hänellä oli terve ja peloton ja hän piti Kirstiä todellisena ystävänä, vaikkapa hieman omituisena. Hän pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltä. Vanha Taavi, hänen isänsä, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystä. Hän oli tuntenut Kirstin pienestä tytöstä ja tiesi hänet reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestäväksi luonteeksi; ja hänen mielestään vaimo menetteli oikein lähtiessään kyläkunnasta, jossa halpa vihamielisyys, hänen ylpeästä vähäpuheisuudestaan kiihtyen ja hänen vastoinkäymisistään ilkeyden nuolia vuollen, täytti hänen elämänsä ainaisilla katkerilla loukkauksilla.
Kun Kirsti Craig astui esiin hämäryydestä ja tuli raivauksen päiväpaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinäisyys ahdisti äkillisen kalpeuden hänen vakaviin tummiin kasvoihinsa. Hetkisen tuntuivat hänestä nuo häntä kohtaan vihamieliset ihmisetkin vähemmän julmilta kuin tämä äänetön yksinäisyys. Sitten hänen tarmonsa palasi. Hänen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jäykät piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn tämän hänen oman heikkoutensa vuoksi. Hän ikäänkuin valtasi maan suurella päänliikkeellä; sitten sanaakaan sanomatta ojensi kätensä vanhalle Taaville, joka oli asettunut hänen viereensä ja keikauttanut hyppelevän Mirandan olalleen. Ei puhuttu mitään pitkään aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettä; sillä he olivat tottuneet tulemaan toimeen vähillä sanoilla, nämä ihmiset, he eivät olleet semmoisia lörppöjä kuin muu kylänväki.
Vihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda huudahti:
"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo kauniit kukkaset."
Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen silmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän taputteli jonon perässä pieni syli täynnään pitkävartisia kukkasia.
Mökin ovella jono seisahtui. Taavi kääntyi ympäri ja sanoi vakavasti:
"Kyllä minä olen korjaillut, minkä olen voinut, Kirsti; enkä minä perältäkään luule, että tämä paikka on teille niin aivan sopimaton. Mutta kovin yksinänne teidän täytyy täällä olla."
"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinämme, Miranda ja minä?"
"Ja täällä on metsässä panttereita. Sinulla pitäisi olla pyssy, Kirsti. Me yritämme, poika ja minä, ensi viikolla saada teille tänne vähän ruuan apua, mutta minä tässä tuumailen, että eiköhän olisi sittenkin parempi hankkia pyssy."
"Kyllä meidän siihen aikaan onkin kasvojanne ikävä, Taavi," sanoi Kirsti, luoden samalla hellän katseen poikaan, joka seisoi nojaten Tähden suitselliseen olkaan. "Mutta en minä panttereita pelkää. Elkää te pyssyä hommatko; en minä sitä tarvitse, enkä minä sitä käyttäisi!"
"Ette te pelkää mitään jalan kävelevää", mutisi nuori Taavi ihaillen.
Ne voimakkaat kasvot synkistyivät.
"Pelkään, Taavi", vastasi vaimo; "pelkään pahoja kieliä."
"Niin aina, tyttöseni, mutta täällä olet niiltä rauhassa", sanoi vanha tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun hän ajatteli eräitä kyläkunnan pahimpia parjaajia.
Samassa Mirandan kimakka ääni puuttui puheeseen.
"Voi Taavi", hän huudahti, tarttuen iloisesti pojan sääreen, "katsoppa kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa. Hänen suuret ruskeat silmänsä ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut seurasivat tyttösen silmäin suuntaa, terottaen jokainen katsettaan minkä mahtoivat; mutta he eivät keksineet mitään syytä hänen kiihtymykseensä.
"Voisipa hän ehkä nähdä karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minä saa sitä silmääni."
"Niitä kai on täällä paljon", sanoi Kirsti jotenkin välinpitämättömästi, kääntäen silmänsä muuanne maillensa.
"Ei siellä ole mitään karhua", vakuutti nuori Taavi hänen ikäisensä varmuudella. "Kanto se on!"
"Kaunis iso koira! Minä tahdon sen, äiti", pyyteli Miranda ja karkasi äkkiä pois. Mutta äidin varma käsi laskeutui hänen olalleen.
"Ei täällä ole mitään isoja koiria, lapsikulta", hän sanoi rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiään siristettyään ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyään huudahti:
"Heitä nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellä ole mitään muuta kuin kantoja, se on varma se."
Lapsen silmillä kuitenkin oli tarkempi näkö, herkempi luonto; ja vaikka hän nyt oli myöntyvinään ja tottelevaisena kantoi mökkiin sylin täytensä kuloruohoja, niin tiesi hän, ettei se ollut kanto, jonka hän oli nähnyt. Ja mitä taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellä, niin se tiesi, että lapsi oli hänet huomannut. Se näki, että Mirandalla oli ne semmoiset silmät jotka näkevät kaikki ja joita ei voi pettää.
Kaksi päivää mies ja poika viipyivät raiviolla auttamassa Kirstiä taloiksi rupeamaan. Kentillä soivat hauskasti karjan kellot tänk tänk ä tonk tänk raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita ääniä. Paljon piti tehdä murtoaitaa--järjestellä risuja ja seipäitä ristiin rastiin, että Kirstin elukat pysyisivät kotosalla kunnes ennättäisivät kotiutua, eivätkä enää pyrkisi harhailemaan.
Kun ne kaksi päivää saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivät matkoihinsa. Kirsti paikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan kuorman yksinäisyyttä, joka alussa oli uhannut hänet masentaa; ja hän ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapäiväiseen elämänjärjestykseensä. Tähän kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan Taavin viikottaiset käynnit, hänen tuodessaan heiniä ja juuria ja muita varastoja talven varalle, ynnä suuret vyyhdet karkeata kotona kehrättyä lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinä talvi-iltoina.
Kirsti oli kuin luotu siihen työhön, jonka hän niin uskollisesti oli itselleen valinnut. Hän osasi käyttää kirvestä; ja risuaita vakaasti piteni hänen kaatamistaan puista. Hän osasi ohjata auraa; ja ennen lumentuloa oli hän kääntänyt kymmenisen eekeriä pitkää kesantonurmea ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettäviksi ja murennettaviksi seuraavan kevään kylvöä varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä lypsi vielä hyvin ja varmalta näytti, että se lopen ehtyisi vasta kaksi kuukautta ennen kantamistaan. Härät pysyivät reippaina ja hyvässä lihassa, eivätkä näyttäneet vähääkään kaipaavan entisiä laitumiaan. Lehmänkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta kaiken päivää ja öisin navetan pimeydestäkin silloin tällöin masentunut tonk ä tonk, viihdytti suuresti Kirstin mieltä. Ne rypyt, jotka olivat häntä kyläkunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien ympäriltä silitä ja hänen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevä kauneus kukoisti jälleen tämän uuden elämän rauhassa.
Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan tähän raivion mökkiin Kirsti Craig--silloin Kirsti Mac Alister--oli eräänä iltana käynyt tienhaaran puodissa, joka kyläkunnassa toimitti yleisen paikanvälitystoimiston tehtäviä. Siellä oli samalla postitoimistokin eräässä puodin nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyä tomuista hyllylokeroa. Nyökäten tyynesti päätään maleksijoille, joita vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin luo siirappia ostamaan. Hän paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen kirjavaa ruukkuaan täytettäväksi, kun sisään astui outo mies, joka herätti hänen huomiotaan. Vieläpä paljon enemmänkin kuin herätti hänen huomiotaan; sillä tämä kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut kahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa ja kylmenevänsä, kun tämän vieraan katse huolettomasti tarkasti hänen uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli hänen kysyvän postimestarilta asuntoa. Hän puhui väsyneellä äänellä ja hänen puheenpartensa erosi kokonaan kyläkunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi häneen kahdesti ja sitten monta kertaa, ja häneen teki kipeää huomatessaan, että vieras näytti sairaalta, ja hän kohtasi hänen katseensa täydesti juuri yhden sydämen sykäyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena paikalla tulipunaiseksi, tempasi käteen ruukkunsa ja melkein juoksi ulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa tulokkaassa heidän huomatakseen Kirstin hämmennystä; mutta vieras huomasi sen ja hän oli siitä hyvillään. Ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin komeata tyttöä kuin tämä mustatukkainen olento sfinksinkasvoineen, tulipunainen liina päässään. Kirsti oli ilmestys, joka hänessä herätti taiteilijan ja sai hänen kiirehtimään palettinsa ja pensselinsä esille ottoa.
Sillä Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessä, oli melko paljon taiteilijaa, kun tämä mieli kyllin voimallisena hänet valtasi. Kun taas toinen mieli hänet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen hänen luontaisen velttoutensa, niin hänessä oli melko paljon muusikkoa; ja myös, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia hänellä oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikä kestävää kärsivällisyyttä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että saattoi työtä tekemättä uida virran mukana. Mutta terveys häneltä puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, hän oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttä, hän oli ajelehtinut pois viettelyksistään ja lopulta etsinyt itselleen tämän etäisen takalistokylän, se kun näytti semmoiselta paikalta, jossa saisi paljon vähällä. Hän oli sangen hyvän näköinen--jotenkin saman kokoinen kuin Kirstikin--hoikka, toimekas, vilkas liikkeissään, kun ei ollut väsynyt, jaloa syntyä kasvojen ja ruumiin joka piirre. Silmät olivat hyvin tumman harmaanviheriät pitkäin mustain ripsiensä alla, läpitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epävakavat. Niiden kauneissa syvyyksissä oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden ja huikentelevaisuuden välillä. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti suipoksi somistettu tiheä tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan rehevämmät kuin hänen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat omituista nahkamaisen tummaa pronssiväriä.
Kyläkunnan ilma oli keuhkoille terveellistä ja elvyttävää, ja ennenkuin hän oli kuukauttakaan sitä hengittänyt, hän tunsi riemullisen elämän hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin hän oli sitä kuukauttakaan hengittänyt oli hän voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle hän näytti melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli hänelle suuremmoinen arvoitus. Yksinpä hänen kieliopin sääntöjä rikkova puheenpartensa ja maalainen ääntämisensäkin kahta enemmän kärjistivät hänen omituisuuttaan. Ne vaikuttivat hänen väsyneihin aistimiinsa kuin verevä veres tuoksu. Täällä, turvassa kuluttavalta maailmalta, hän toden teolla aikoi maalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elämä olisi taas jonkun arvoista. Eräänä päivänä hän ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla vanhalla postivaunulla, joka kävi kylässä kahdesti viikossa. Kymmenen päivän kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikä kylässä hämmästytty siitä vähääkään.
Kokonaisen vuoden Frank Graig viihtyi kylässä lapsensa, suurisilmäisen keijukaismaisen Mirandan syntymän jälkeen ja näytti tyytyväiseltä. Hän oli hellä, ihaileva, hienotunteinen, ylpeä tummasta uljasmuotoisesta vaimostaan ja siitä, että tämä niin nopeaan oppi hänen puhtaan puheenpartensa. Mutta eräänä päivänä hän sitten näytti levottomalta. Hän puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa olosta, jota ei voinut välttää. Pelon tunne sydämessään Kirsti kuunteli hänen puhettaan, mutta ei yrittänytkään vastustaa niin luonnollista asiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylään seuraavan kerran, niin mies lähti pois ja kylä oli hänen lähdettyään Kirstin mielestä pimeä.
Mutta--hän ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä tullut minkäänlaista tietoa; ja Kirstin sydäntä kalvoi ylpeä tuska. Hän tiedusteli kaikista rantakaupungeista, mutta ei saanut minkäänlaista tietoa. Kun vihdoin kuukausista karttui vuosia, niin alkoivat helläsydämiset ihmiset, jotka onnettomuudessa näkevät rikoksen, huhuilla sitä, että Kirstiä oli petetty. Alettiin ensin kuiskata, että ehkei häntä ollutkaan vihitty. "Se oli hänelle oikein, mokomalle ylpeälle ihmiselle, joka luuli herrasmiehen sieppaavansa!"--niin alettiin sitten hokea. Kirsti ylpeine eleineen ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa jälkeen hän ilonsa itsekylläisyyden ja seuran karttavaisuutensa vuoksi samoin kuin yhä hienostuvan puheenpartensakin takia oli käynyt kautta koko seudun kateitten morkkauksen esineeksi. Kun hänen korkeaksi kohonneen onnensa temppeli luhistui hänen päällensä, silloin tuli kurituksen aika ja kyläkunnan juorukontit ryhtyivät asiaan oikein täydellä todella. Kun siinä naapuriseudussa ei lähivuosina tapahtunut mitään muuta pohtimisen arvoista, niin tätä pientä huhua hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitä kasvoi pian suuri häväistysjuttu ja juorukontit alkoivat olla aivan varmat siitä, etteivät asiat voineet olla niinkuin olisi pitänyt. Kirsti oli saanut, niin he arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun rangaistuksen, ja tässä oli nyt hyvä tilaisuus osottaa, että he, puhtaat sielut, olivat Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti kiven, niin oli epäilemättä paikallaan, että he heittivät kolme kiveä.
Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi uuden lisän. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, että joku oli nähnyt Frank Craigin kaupungissa. Ensinnä oltiin erimielisiä siitä, missä kaupungissa; mutta tämä pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten keksittiin nainen, ja tuota pikaa kävi selville, että oli nähty hänen ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessä, liverikuski hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja hänen rinnallaan. Näin juttu vähitellen kasvoi ja kaunistui ja kävi joutilaalle maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian osottivat, kuinka alusta alkaen tuulesta temmattu tämä häväistysjuttu oli; mutta hän oli liian ylpeä noustakseen sellaista valhetta vastaan, jota hän tiesi mielihyvällä uskottavan. Hän Mirandan vuoksi kärsi, kunnes hänen tummat kasvonsa alkoivat saada poimuja, mustat silmät alkoivat vaarallisesti hehkua ja hän alkoi pelätä vielä tekevänsä tuhoja jollekulle. Viimein hän, sattumalta kuultuaan tästä hyljätystä metsän koskellisesta raiviosta, möi mökkinsä polkuhinnasta ja lähti pahoja kieliä pakoon.
Miranda ja metsän piilevä kansa.
Miranda oli heti ensi päivästä alkaen, jonka he raiviolla elivät, huomannut tämän elämän olevan hänen mielensä mukaan. Äiti siitä piti, koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti verrattoman paljon syvemmällä ja välittömämmällä viehätyksellä. Hänestä paikka ei ollut yksinäinen. Hänen suuret silmänsä näkivät mitä Kirsti ei nähnyt; ja hänelle metsän reunat--joita edemmäksi hänen ei ollut lupa mennä--olivat täynnään mitä parhaita leikkitovereita, jotka kaiken aikaa odottivat häntä tuttavuutta tekemään. Ja molemmat härät ja mustan ja valkoisen kirjava lehmä olivat hänelle puhekumppaneita. Äiti pani merkille, että kun lapsi istahti ruohoon jonkun eläimen pään viereen ja alkoi hiljaisen salaperäisen juttelunsa, niin eläin lakkasi syömästä ja kuunteli häntä paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja punaisen kirjava Tähti toisinaan seurasi häntä koiran tavoin, ikäänkuin lapsen suurten silmäin lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmät äkkiä alkoivat elää liekehtien; tytön huulilta puhkesi ihmeellinen ilon kujerrus, kimakka, mutta ei äänekäs; ja härkä häntäänsä huiskauttaen ja loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kääntyi syömään.
Seinähirren kolossa aivan mökin räystään alla asusti perhekunta punaoravia, neljä poikasta jo neljännestä vailla täysikasvuisia ja melkein valmiina omin päin toimeentulemaan. Tuskin oli vanha tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat elostaa kuin kotonaan. Ne pitivät Kirstiä suurena ja vaarattomana olentona, jonka mökissä oli edullista elää, koska hän karkotti pois heidän vihollisensa. Mutta Miranda oli heistä kuin omaa heimoa, josta vaan oli työläs päästä selville. Molemmat vanhat oravat saattoivat pyörähdellä ylös ja alas katon räystäällä, kujertaen hänelle kimakalla äänellä, liehutellen ilmavia häntiään ja kurkottaen alaspäin päätään, tarkastellakseen häntä tutkivasti terävillä ulos pullistuvilla silmillään; Miranda taas saattoi aivan heidän allaan hypellen kiihkoissaan ylös ja alas samaan tapaan, nyökätä päätään, nytkiä olkapäitään ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla äänellään. Hänen äänensä oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeät supatukset, joilla hän puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen hyväksyvän. Ennenkuin tyttö oli raivauksella ollut viikkoakaan, näytti koko oravaperhe pitävän häntä heikäläisenään, siepaten leipää hänen pienistä ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin hänen olalleen, milloin tämä lysti sattui päähän juolahtamaan. Kirstistä ne eivät välittäneet--vaarattomasta välttämättömästä Kirstistä, Mirandan äidistä.
Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, että hänen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai äitinsä kätkemään sen näkyvistä lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Hän ei nykyään viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympäristöön. Mutta siitä huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka hänen lapsen sydämessään viritteli kirkkaita epäjohdonmukaisuuksia, sai hänet aina pyytämään palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Tämä päähänpisto huvitti Kirstiä hymyksi asti, sillä hän tunsi sen olevan jatkoa sille tulipunaiselle liinalle, jolla hän itse oli verhonnut omat mustat hiuksensa. Mitä Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa nähtyinä yhtä mustat kuin äidinkin; mutta auringonpaisteessa niissä näkyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat hänen Frank Craigin lapseksi kaikille, jotka olivat tämän miehen tunteneet.
Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsän vaitelias kansa, joka uteliaana ja valppaana katseli Mirandan leikkiä äidin aitaa rakentaessa, oppi tuntemaan tyttösen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he itsekin. Ne tiesivät että tyttönen usein näki heidät, vaikk'eivät äidin silmät nähneet. Huomatessaan, ettei äiti häntä aina käsittänyt, kun Miranda koetti osottaa hänelle somia puiden seassa näkemiänsä eläimiä, lapsi kävi tässä asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevä kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen hänen terävän näkönsä, jota ei mikään voinut välttää, mutta se älysi pian hänen vaiteliaisuutensa ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten keskelle, jähmettyä kuvapatsaaksi, ja muuttua äkkiä yhtä näkymättömäksi kuin mikä ilves, kissa, jänis tai näätä tahansa, ellei hänen kaulassaan olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli käsittämätön seikka kaikelle metsän kansalle, se muistutti niille ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentään kuulunutkaan metsään, vaan sille suurelle punapäiselle naiselle, jonka kirves oli puitten seassa synnyttänyt niin levottomuutta herättävää meteliä. Kroof karhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että se eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin oli aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti tätä "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin näki sen--se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.
Ensimäisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensä vaan lapsensa puolesta. Sysäten Mirandan tuimasti taakseen hän tarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljättäväna hyökkäystä odottaen. Hänen suuret mustat silmänsä leimusivat pahaa ennustavina rauhanhäiritsijää vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan kyllälti täynnään syysmyöhän marjoja ja makeita metsänjuuria ja hunajaa, oli mitä herttaisimmalla päällä eikä muuta kuin laiskasti tallusteli pois huomatessaan, että hänet oli keksitty, jonka jälkeen Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensä ja tempasi lapsen syliinsä. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia kyyneliä.
"Minä tahdon sen, äiti", hän nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinä pelotit sen pois."
Kirsti oli kuullut siitä koirasta enemmän kuin kylläkseen.
"Kuules nyt, Miranda", hän sanoi ankarana ja samalla pudisti häntä olkapäästä, jotta hän paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitä minä sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elä koskaan mene sen lähelle, taikka se syö sinut. Muista nyt tämä, Miranda, taikka saat vitsaa oikein kelpo tavalla."
Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmällään ajatellessaan, että Miranda yksinään kohtaisi tuon suuren eläimen ja ehkä yrittäisi tuoda sen kotiin leikkikumppanikseen; hän sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta salassa hän säilytti omat luulonsa tästä koira-asiasta. Hän varsin hyvin tiesi, ettei tämä tenhoava eläin halunut häntä syödä; ja äidin käsky hänestä vain oli yksi noita äitien oikullisuuden puuskauksia, joiden perille ei kukaan voi toivoa pääsevänsä.
Tämä tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltä enemmän puolen kahdesta kokonaisesta päivästä. Se karkotti niin kauas sen toivotun ajan, jolloin hän saisi tutustua metsän arkaan piilevään kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteä katse, ja jutella sen keralla. Äiti piti häntä nyt aina aivan hameenliepeissään. Tyttö ei mielestään voinut keskustella näistä asioista, joita äiti ei ymmärtänyt, kenenkään muun kuin härkäin ja mustan ja valkoisen kirjavan lehmän ja oravain kanssa, mutta nämäkin enimmäkseen pitivät oman päänsä.
Pian talvi vaipui yksinäisen mökin ympärille valkoisena, hiljaisena ja kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia täynnään. Kirsti oli ennen lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillä oli sen asukkaina kuusi mitä parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui sangen uljaasti. Miranda luuli tämän ylpeän linnun halveksivan häntä eikä sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat olivat ystävällisiä, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli etsiä niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut aukaistavat joka lumisateen jälkeen--polku lähteelle, polku navetan ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setä oli tehnyt Mirandalle kelkan, ja hänelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan mökkiin kulkemaan yhtä sukkelaan kuin äiti ennätti niitä pilkkoa. Se oli ankara kilpailu, mutta äiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden pilkkeen verran edellä.
Ja kalan pyynti--se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa, jos ilma oli suotuisa. Sekä Kirsti että Miranda olivat melkein pelkkiä kasvinsyöjiä. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi mieluummin kokonaan elänyt hedelmillä, juurilla, viljalla ja munilla, ellei hänen ruumiinsa olisi riidellyt näitä päähänpistoja vastaan. Mutta hänen vaimoonsa tämä ennakkoluulo oli tarttunut siihen määrään, ettei hän sen enempää kuin lapsikaan nykyään nauttinut minkäänlaista liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan vaistomainen. Mutta kala,--kalan laita oli kummankin mielestä aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin täynnään myötätuntoa ja käsitystä, ollut minkäänlaista toverillisuuden tunnetta näitä kylmäverisiä, limaisia iljettäviä esineitä kohtaan. Hän tunsi kiihkeää pientä iloa niitä pyydystäessään; ja tyytymyksen mielihyvää syödessään niitä voissa ja keltaisissa vehnäjauhoissa maukkaan ruskeiksi paistettuina. Sillä Miranda oli sangen lähellä luontoa ja luonto nauraa koville päätöksille.
Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui järvellä talvisaikaan. Kun sää näytti hyvin vakaantuneelta, niin Kirsti lähti matkaan lujilla lumikengillään ja Miranda pienillä leikkikengillään astui urhoollisesti äitinsä rinnalla pitkää valkoista polkua, joka vei alas järvelle. Mirandankin tarkoilla silmillä katsoen polku nykyään oli sangen autio, sillä metsän kansasta suurin osa joko makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkäsi värikkään karvansa lumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensä. Kerran hän vaihteeksi näki jänön kyykkivän näreen juurella talvipuvussaan ja kerran tai kahdesti hän näki portimon, joka sekin oli tätä nykyä aivan valkoinen, hännänpää vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytä pelätä sen julmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitään, mutta ei hän juuri siitä pitänyt; välipä tuolla, silla portimokin vihasi sekä Mirandaa että vielä koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella arkoja ja pysyttelivät varovaisesti poissa. Metsähiiret, lämpöiset karvakerät nukkuivat kuiviin pesiinsä hautaantuneina kaukana syrjässä; ja vieläpä Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petäjän juurakon alla kolossaan, pesän ovi syltä vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa.
Järvelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellään hakkasi jäähän kaksi avantoa, pani kahteen koukkuun läskipalat syötiksi ja antoi toisen siiman Mirandan tumpullisiin käsiin. Taimenia oli järvessä paljon ja niiden oli nälkä; ja mikä lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma aina viehätti niitä enemmän ja usein hän sai kolme kalaa siinä kuin Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla näytti kiintyneen tähän julmaan leikkiin, niin seurasi hänen huomionsa kuitenkin kaiken aikaa sitä valkoista äärettömyyttä, joka heitä ympäröi. Järven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia rantoja, jotka sitä ympäröivät; niiltä kohoovaa metsänreunaa, joka oli alta musta, mutta päältä vahvan valkoisen vaipan peittämä, jyrkkää vuorenrinnettä, joka kohosi järven alapäässä ja oli ylt'yleensä valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivänä, mittaamattomana, hohtavana, valokiehteisenä ja matalana kaartui heidän ylitseen. Vuorenrinteen valkeudella Miranda eräänä päivänä huomasi liikkuvan mustan eläimen, eläimen, joka hänestä oli suuren kissan näköinen. Hän näki sen pysähtyvän ja heitä katselevan; ja vaikka matka oli niin pitkä, niin hän näki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja sekunnin kuluttua hän kuuli kiljauksen, joka lähti tästä pelättävästä suusta--kimakan, käheän, rääkyvän valituksen, joka huvitti häntä niin suuresti, että hän unohti vetää kalan jäälle.
Mutta äitiä tämä ääni näytti huolestuttavan. Hän katsoi jonkun sekunnin ajan sangen vakaasti etäistä kiljujaa ja sanoi sitten: "Panttereita, Miranda! Ei karhuista väliä; mutta panttereita vastaan meidän tulee olla varuillamme. Tänään meidän täytyy päästä kotia ennen auringonlaskua; ja muista, että joka askeleella kuljet aivan lähellä minua."
Kaikki tämä pelko oli Mirandan mielestä säälittävän turhaa. Itse hän oli mielensä syvyydessä aivan vakuutettu siitä, että pantterin kanssa olisi kovin hauska leikitellä.
Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia täynnään. Kahdesti hän aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan näki Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla kulkevan raivauksen poikki, omituiset länttiset sarvet korkealla takakenossa, kuono suoraan eteenpäin ojennettuna, nöyrät naaraat kintereillään seuraten. Tämä tapahtui, ennenkuin metsässä vielä oli vahvalta lunta. Myöhemmin talvella hän joka aamu hartaalla innolla tutki, mitä vieraita yöllä oli kuljeskellut mökin ympäri. Joskus oli siinä käynyt kettu ja jättänyt sirot, selvään painellut, säännölliset jäljet, joista näki, että se eläin, joka oli ne tehnyt, tiesi, minne oli menossa, ja että sillä oli varma päämäärä tiedossaan. Jäniksen jälkiä oli melkein aina--hän oppi piankin tuntemaan nämä kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jälkiryhmät, jotka pitkä joustava hyppy oli saanut syvälle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli siihen jälkensä jättänyt--kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat jälkensä--niin aina ne läheltä ja yhdenmukaisesti noudattivat hyppivän jäniksen jälkiä; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan aavistaa, ettei seura ollut jänikselle terveellinen. Kerran hän kauhukseen huomasi, että jäniksen jäljet äkkiä aivan mökin akkunan alla päättyivät veriseen laikkaan, jonka ympärillä oli karvoja ja luita. Joka puolella sen paikan ympärillä lumi oli kuin siivillä pois laastu ja kaksi ihmeellistä jalan jälkeä hänelle kertoi sen jutun. Nämä molemmat jäljet olivat pitkät--syvälle jakoiset, varpaiden asemesta pitkät koukut ja takana epäselvä sutimainen painalmus. Sillä paikalla huuhkaja oli istunut aterian päätettyään muutaman minuutin lumella, miettiäkseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvän aterian etuja. Miranda mielessään kuvitteli, kuinka tämä iso lintu siinä istui kuutamossa veristen luitten ääressä, käännellen tupsuista päätään hitaasti puoleen ja toiseen, silloin tällöin naksutellen koukkuista nokkaansa aterian hyvyyttä muistellessaan, terävät silmät selkisten selällään palaen. Oli siinä ketunkin jäljet. Se oli tullut navetasta päin, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkään ja epäröimättä kääntynyt pois metsään. Miranda ei mistään voinut arvata, kuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vähällä se oli saada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitä aamusta hän kantoi kaunaa huuhkajoita vastaan eikä koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla niiden kumeata huhuamista tu-huu-huu-uhuu-uu, sen juhlallisesti kajahdellessa hongikon harteilta.
Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinä talvena tutustui. Tammikuun jo ennätettyä hyvään mittaan, orapihlajan varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden marjain jo enimmäkseen syöjänsä löydettyä ja nälän uhatessa niitä lintukansan jäseniä, jotka eivät olleet etelämmäksi matkanneet, saapui mökille vikkeliä muonaa etsiviä pulmusparvia elfenluunokkineen. Mirandalla oli niitä varten alati varalla murusia, ja kun sanoma hänen anteliaisuudestaan levisi metsään laajemmaltakin, niin alkoi siivekkäiden ruokavieraiden luku nopeaan lisääntyä. Silloin tällöin siihen saattoi pöllähtää nälkäinen variskin killistellen ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa tämän hyvän Mirandan muruista. Tyttö piti variksista eikä suvainnut äitinsä niistä mitään pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmän hän piti noista isoista, punapäisistä lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai käteensä ottaa. Hän piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa parvissa saapuivat hänen vieraikseen.
Semmoisina päivinä, kun sää oli liian paha, jotta olisi voinut ulos lähteä--kun lunta tuiskui vihuripäissä ja ilman sotajoukot näyttivät kentän poikki kiitävän, kun vaivatuista metsistä kohosi kumea jymy ja huuhkajat puolenpäivän aikaan lähtivät unipuulle, mutta tyytyväinen karja märehti navetassaan hyvillä mielin siitä, että sillä oli katto pään päällä--silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkäältä. Kinokset kohosivat semmoisina päivinä joskus melkein akkunaan saakka. Liedessä kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipäset, jotka oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina päivinä muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina päivinä hän oppi sukkaa kutomaan. Tämä se oli hauskaa. Ensin hän kutoi iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat äidilleen; ja sitten nopeaan perehdyttyään tähän yksinkertaiseen taitoon, hän sai hyvän alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljällä vartaalla. Sukat tietenkin sai äiti, joka ei siitä suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin liian tiukkaan kudottu, toinen liian löyhään. Kirstin omat vikkelät vartaat klikkasivat kaiken päivää ja niistä lähti sukkaa, lähti tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsänhakkuuleirien vakaille markkinoille piti ollakin.
Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn päivän jälkeen Miranda kerran yöllä heräsi raapimiseen, jota kuului katolta. Hän nukkui koko kylmän ajan äitinsä kerällä päähuoneessa leveässä uudessa vuoteessa; se oli rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut ensi kerran raiviolla käydessään. Miranda tarttui äitinsä käteen ja pudisti sitä hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmät auki maaten ja kuunnellen.
"Mikä tuo on, äiti, joka tahtoo tulla sisään?" kysyi lapsi kuiskaten.
"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.
Raapiminen kävi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja uteliaat kynnet pääsivät tuoheen käsiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin tai parin äänettömyyden jälkeen kuului kuin kova puhallus, ikäänkuin tupaan pyrkijä olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttä.
Tätä seurasi kolme läpitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin ihmeellisen nälkäisiltä, että Mirandankin peloton pikku sydän alkoi sykkiä sangen nopeaan. Mitä Kirstiin tulee, niin hän kerrassaan hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen hän hyppäsi lieden luo, kouhi kekäleitä tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti päälle tuohta ja kuivia pilkkeitä ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras kävi tästä levottomaksi. Jälleen rapisivat kynnet katolla terävään, sitten kuului löyhä jysähdys räystään alta. Lumisade oli jo muutamaa tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti päivän valjetessa avasi oven, niin näkyi syvä kuoppa siinä, mihin pantteri oli alas hypännyt, ja kaatelevista jäljistä näkyi kunne päin se oli paennut.
Tämä tapaus sai Mirandan johonkin määrään muuttamaan ensimäistä mielipidettään panttereista.
Kroof, se iso emäkarhu.
Raiviolle tuli sinä vuotena aikainen kevät. Kirstin syksyisiä vakoja alkoi siellä täällä näkyä alenevan lumen alta tummina ja höyryävinä. Ensimäiseksi sulivat mökin edustalla lastukko ja navetan edustalta ruuhkakasa, nämä kun väkevästi kokosivat lämpöä. Ja niille opasti ylpeä kukko kaivelevan naisväkensä kuin maailmaa vallottamaan. Miranda oli nimittänyt sen "Saundersiksi" erästä mahtailevaa kyläkeikaria muistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla yhä runsaammin eikä kukon myötämukaisten kainaloisten kanojen kaakatus tahtonut koskaan heretä, niin sen kopeus kävi aivan sietämättömäksi. Eräänä aamuna Mirandan tehdessä jotain, joka loukkasi kukon arvontuntoa, se rupesi niin röyhkeäksi, että hyökkäsi häntä vastaan nokka ojossa ja kaikki niskahöyhenet pystyssä. Mutta Saunders ei tuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun hän sai sen koivista kiinni, kieputti sitä päänsä ympäri ja nakkasi sen päistikkaa pelosta ja häpeästä kirkuvana lantatunkion päälle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin sen entinen arvontunto palasi, mutta siitä alkaen Miranda oli sen silmissä ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.
Kun raivaus oli aivan paljaana metsänreunoja lukuunottamatta ja Kirsti jälleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmä synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho; mutta Miranda ihaili sitä suunnattomasti ja vähääkään piittaamatta sen sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.
Petäjän juurakonkin alta lumi näihin aikoihin suli ja Kroof kömpi ulos paistattamaan itseään päiväliekkosessa. Se oli elänyt talven yli yksinomaan siitä rasvasta, jonka oli kerännyt valtavan ruhonsa paikkoihin. Mutta ei se siitä huolimatta ollut nälkiintyneen näköinen,--oli sillä vieläkin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama päivä heräämisensä jälkeen se synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa; mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitä oli milloinkaan likimainkaan ollut sillä paikkakunnalla, oli lisäksi oma erikoinen yksilöllisyytensä ja itse se aivan yhtä hyvin tyytyi yhteen penikkaan, kuin jos niitä olisi ollut kaksi.
Juurakon alainen kolo oli lämmin ja pehmeäksi sisustettu,--mikä olikin äsken syntyneelle aivan välttämätön ehto; tämä oli yhtä vähän karhun näköinen kuin mikään sen kokoinen pienokainen hevillä saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevä ja melkein karvattomana muodottomampi kuin kaikkein kömpelöinkään koiranpenikka, mitä ajatella saattaa. Hento paljas iho näytti kylläkin huonolta suojalta maailmaa vastaan, mutta silläpä oli hämmästyttävä ruokahalu ja Kroofin maitovarat olivat tyhjenemättömät. Muutaman päivän kuluttua alkoi näkyä hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitä tunnin toisensa jälkeen takajaloillaan puoleksi pystyssä istuen, etujalat leveälle levitettyinä ja pää niin syvälle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen kieli roikkuen toisesta suupielestä ja silmät ihastuksesta puoleksi ummessa, ja penikka näytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljä viikkoa sai kuluneeksi, oli penikalla pikimusta pehmeä ja kiiltävä turkki. Ja kun asiat olivat niin pitkälle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmänsä maailmaa katsellakseen.
Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi ruumiinrakennukseltaan. Pää oli tällä iällä leveyteen verraten lyhempi kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmät, alussa hyvin pehmeän epämääräiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen, joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se oli pulska penikka ja Kroofilla oli täysi syy olla siitä ylpeä.
Kevään ennätettyä jo melko pitkälle, kalpeitten vaaleanviheriäin taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden lehtien lomitse ja haisunäätä-kaalin suurien veripunaisten lehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinä, Kroof lähti penikalleen maailmaa näyttelemään. Pienokaisen ei tarvinnut alistua yhtä ankaraan ja pitkälliseen kasvatukseen kuin aarniometsä- kansan muiden tenavien. Sillä noiden toisten ensimäinen ja välttämättömyydessään vaikein ja ankarin opittava oli se, miten välttää vihollisia. Jos tämä opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki muutkin opetukset lyhyen lopun, sillä äänetön murhenäytelmä, jossa kaikki metsän asukkaat olivat näyttelijöitä, kehittyi aina, milloin muutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti. Mutta karhu enimmäkseen kuului vallanpitäjiin ja moni huoli oli sille sen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen ja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa, jonka rutistava syleily ja salaman nopea kämmenen isku olivat sille tunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan, kunnes oli täysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja Kroofin kaltainen jättiläinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa vaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan opittavat, sen emonsa vieressä tallustellessa. Penikka-ajan ensimäisinä sokeina viikkoina sen tosin täytyi oppia vaikenemisen ensimäinen hyve, eikä tämä ollut helppoa, sillä se mielellään ynisi ja möräili omalla hauskalla pikku tavallaan.
Tämä kyllä kävi päinsä Kroofin kotona ollessa; mutta emon kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimäinen asia. Sen se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvällä piilevän vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun täytyi olla yksin. Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikävä mahdollisuus, että kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin lähdön ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen pistäisi poskeensa sangen hyvänmakuisen paistin, imevän karhunpenikan.
Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiä, penikka huolellisesti haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui kaivelemaan. Näin se sai tietää, mistä etsiä tärkkelyspitoisia juuria, joista karhu keväällä niin suureksi osaksi elää. Se oppi tuntemaan tärkeät erot makeitten maapähkinäin ja arumin polttavan katkeran juurimukulan taikka intianinauriin välillä, ja se oppi järven rehevillä rantaniityillä tallustellessaan erehtymättä kaivamaan mukulapavun 8 ravitsevia juurimukuloita. Se keksi myös minkälaisia vanhoja kantoja sitä piti hajottaa, kun mieli saada paraiksi hapahko vahvistava annos metsämuurahaisen toukkia. Kesken näitä vakavampia toimia se aina ennätti emonsa jaloissakin telmimään taikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille näytettiin sekin, miten piti löytää mehiläisten puu ja ryöstää niiden makeat aarteet saamatta silmiään puhkaistuiksi; mutta juuri tällä kohdalla metsän hämärät onnettaret sallivat tämän iloisen lapsinäytelmän esiripun laskea muistukseksi siitä, ettei kuoleman lakia voitu lieventää edes ison mustan karhun hyväksi.
Ensimäiset retkensä penikkansa keralla Kroof teki raivion ympäristöön, jossa Miranda toisinaan näki molemmatkin. Tyttö riemastui penikan nähdessään niin suunnattomasti, että hän luopui tavallisesta vaiteliaisuudestaan metsän kansaan nähden ja äidilleen kertoi somasta kiiltävästä pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut mukanaan. Ainoa seuraus oli, että Kirsti antoi hänelle tuiman varotuksen.
"Koira!" hän huudahti ankarana; "enkö minä sanonut sinulle, Miranda, että se on karhu? Karhut enimmäkseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha. Muista nyt, mitä minä sanon. Pysy minun luonani, eläkä mene liian likelle metsän reunaa."
Ja niinpä Mirandaa joku viikko siitä eteenkäsin vartioitiinkin sangen ankarasti, jottei hän lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen kanssa tekemisiin.
Kesällä Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielä pitemmillä retkillä. Pientä eläintä nämä kiertelyt ensin ikävystyttivät ja väsyttivät, niin että toisinaan se heittäytyi selälleen vaaleanpunervat tallukset taivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikä suostunut kulkemaan askeltakaan edemmäksi. Mutta huolimatta sen lystikkään pienen mustan kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmäin pyynnöstä vanha Kroof sitä nuhdellen töni kunnes se hyppäsi pystyyn ja oli kylläkin tyytyväinen, kun pääsi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vähän laihtui, mutta kävi paljon kiinteämmäksi, ja pian se iloisella mielellä lähti pisimmillekin retkille. Ei mikään sitä väsyttänyt ja retken jälken se ajoi kaniineja taikka portimoita taikka muita vikkeliä eläimiä, kunnes emonsa pilkallisista mielenilmauksista älysi näiden yritysten turhuuden.
Nämä laajat vaellukset todella sen kehittivätkin niin että siitä näytti tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta; mutta nepä myös olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt kotona,--mutta ei siitäkään olisi ollut suurta apua, sillä juuri kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsäkansan kesken.
Ne olivat eräänä päivänä kahden löytöretkellä kaukana naapurilaaksossa--Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin vaillinaisesti. Päivän ollessa puolessa Kroof kävi levolle pieneen viileään notkoon lähteen viereen, joka tipp-topp tipp-tapp tupp-tippui viheriältä kallion pykälältä. Mutta penikka se väsymättä lähti muutaman kymmenen sylen päähän tutkimaan erästä viidakkoa tosin kyllä näkyvistä poistuen, mutta ei hetkeksikään niin kauaksi, ettei ääni olisi kuulunut.
Viidakon lähettyvillä sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa vetävä haju. Se ei ollut vielä koskaan lyhyellä elontiellään haistanut mitään tähän verrattavaa, mutta erehtymätön vaisto kuiskasi, että se oli sangen hyvää syödä. Tunkeutuen viidakon kautta sitä kohti se löysikin hajun lähdön. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala kellertävän valkoista lihaa, jonka päälle oli paksulta sivelty tumman punaisen ruskeata--ja voi minun päiviäni! kuinka hyvälle se lemahti! Se oli viettelevästi pistetty kaksihaaraisen puutakin päähän. Penikan korvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi ja leveämmiksi. Herkät sieraimet menivät kurttuun sen haistellessa tätä houkuttelevaa löytöä. Se päätti hiukan maistaa sitä ja sitten lähteä emoa hakemaan. Mutta se oli vähän liian korkealla, jotta siihen olisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillä valkoisilla hampaillaan, kävi siihen kiinni pehmeillä etukämmenillään ja ripusti siihen koko painonsa vetääkseen sen alas.
Kroof viileässä notkelmassaan maaten kuuli pienen hätärääkäyksen, joka katkesi kamalan äkkiä. Siinä samassa se suuren ruhonsa kera hurjan hädän valtaamana syöksyi alusmetsän läpi ääntä kohti. Se löysi penikkariepunsa aivan litteäksi rutistuneena loukun valtavien hirsien alla, kiiltävä pää ja toinen kämmen surkeasti esiin pistäen, pieni punainen kieli sijoiltaan vääntyneitten leukain välistä roikkuen.
Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydämessään, että lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa raivossa se ei tahtonut sitä tunnustaa. Se alkoi mielettömästi repiä isoa hirttä--niin suunnaton kappale pantu niin vähäistä olentoa tappamaan--ja niin ihmeteltävä oli sen kynsien ja jykeväin etujalkain voima, että se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle. Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun, sieraimet ja surkeasti muljottavat silmät; silitteli sitä kevyesti kuin hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen päällä. Se hieman kohotti päätä kämmenellään ja hyväili sitä kahta hartaammin, kun se hervottomasti putosi syrjään. Sitten se jäähtyi kylmäksi. Tämä oli todistus, jota se ei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyväilyistä, jotka olivat niin voimattomat lämpöä palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitäen kuonoaan korkealla ilmassa se kääntyi hitaasti ympäri kaksi kertaa, ikäänkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillä oli epämääräinen aavistus; sitten se kuolleeseen enää vilkaisemattakaan ryntäili kautta metsän kuin mieletön.
Kaiken yötä se vaelsi ilman päämäärää sinne ja tänne alisen Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitä, kautta seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkään huomiotaan kiinittänyt; ja puolen päivän aikaan se seuraavana päivänä jälleen huomasi olevansa aarniometsässään, ei kaukana raiviosta. Se karttoi kaukaa kiertäen vanhaa pesäänsä, joka oli juurakon alla ja lopulta heittäytyi maahan uupuneena ja, imemättömät nisät ankarasti pakottaen, kävi kaatuneen hemlokin taa levolle.
Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heräsi lapsen huutoon. Se paikalla tiesi, että se oli Mirandan ääni; ja kun se tavalla tai toisella liikutti sen mieltä, niin se vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kulki hiljaa ääntä kohden.
Mirandan pyhitys metsälle.
Sinä samana päivänä, heti puolisen jälkeen, Mirandan lähdettyä ulos viemään muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut jonkinlaisen pyörtymys kohtauksen. Kaiken aamupäivää oli kuumuus häntä rasittanut tavattomasti, vaikk'ei hän ollut siitä tietävinään. Nyt astioita pestessään hän aivan vasten tapojaan pudotti niistä yhden lattiaan. Räiskäys sai hänet havahtumaan. Mielipahalla hän huomasi, että se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni hänen silmissään. Hän töin tuskin pääsi vuoteen luo hoipertelemaan ja kaatui siihen oikopäätä kuin pyörtynyt. Tätä mielentilaa seurasi raskas uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti hänet jostain ankarasta taudista.
Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopäätä äitinsä luo. Hän sensijaan vaelsi kohti synkkää kuusimetsää, joka oli yhdellä kohtaa mökin takana hyvin lähellä. Avoimien, tattaresta vihantien kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan valaistuksen.
Mirandan kirkas silmä huomasi, että jotain liikkui harmaitten suorien runkojen välissä.
Hän piti siitä sangen paljon. Se oli hänestä merkillisen paljon kissan näköinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitä hän oli kylässä nähnyt, jalat korkeammat ja häntää vain ihmeellinen paksu tynkä. Se tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi ilves. Sen karva oli punaruskeata, täynnään pieniä vaaleampia pilkkuja. Sillä oli korvien nipussa suorat harjastöyhdöt samoin kuin suuremmalla serkullaankin, Canadan ilveksellä,--ne vain eivät olleet likimainkaan niin silmään pistävät kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyöreän naaman ilme oli samalla sekä vihainen että arka. Mutta selvästikin se oli kissa; ja Mirandan sydän kääntyi sen puoleen sen istuessa siinä metsän siimeksessä tarkaten ihmislasta haaleilla silmillään.
"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyväillen ojensi sitä kohti kätensä ja juoksi metsään.
Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes hän oli tullut kymmenen askeleen päähän; sitten se kääntyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin. Päästyään melkein näkymättömiin se pysähtyi, kääntyi ympäri ja istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitä ihmetytti se veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt takaa-ajoon ja kiihkeästi toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsä, kunnes eläin jälleen vihaisesti kahahtaen kääntyi ympäri ja hyökkäsi pois. Pettyneenä, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja sama pieni leikki uudistui vähillä muunnoksilla, kunnes hänen suuret silmänsä olivat täynnään himmentäviä kyyneliä ja hän oli vähällä maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeä kissa leikkiin väsyneenä eikä enää nauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui maahan itkemään.
Mutta hän ei ollut niitä lapsia, jotka pitävät paljon melua pienestä pettymyksestä. Ei kulunut kuin mutama minuutti, ennenkuin hän hyppäsi pystyyn, kuivasi silmänsä pienien nyrkkiensä selkäpuolella ja lähti oman luulonsa mukaan suoraa päätä kotia kohti. Alussa hän juoksi, arvellen äidin varmaan käyvän levottomaksi hänen poissaolonsa vuoksi. Mutta kun hän ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin hän pysähtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja käveli edelleen kaiken aikaa varoen. Hän käveli ja käveli, kunnes tiesi kulkeneensa niin pitkän matkan, että olisi vaikka viiteen kertaan kotia ennättänyt. Hänen jalkansa huojuivat, ja sitten hän avuttomana seisoi aivan hiljaa paikallaan. Hän tiesi eksyneensä. Yht'äkkiä aarniometsä, metsä johon hän oli halunut, metsä, jonka pimeyttä hän ei ollut koskaan pelännyt, muuttui yksinäiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Hän puhkesi äänekkääseen itkuun.
Tämä se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peräämään. Mutta sen kuulivat toisetkin korvat.
Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa--vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain ääntä kohti. Vaikka sen jäsenet näyttivät vankoilta, kämmenet suurilta hoikkaan ruumiiseen ja pieneen litteään julmaan päähän verraten, niin olivat sen liikkeet siitä huolimatta äänettömät ja keveät. Ja jokaisella matalaan kyyristyvällä mutkikkaalla askeleella häntä hermostuneesti sätkähti. Huomatessaan itkevän lapsen se pysähtyi ja alkoi sitten lähestyä vielä entistä hiipivämmin, kyyristyen niin matalaksi, että vatsa melkein maata laahasi, kaula pitkällä päinvastaiseen suuntaan kuin häntä. Se ei saanut aikaan vähintäkään ääntä, mutta Mirandan herkissä aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli päässyt aivan hypyn matkan päähän. Tyttö lakkasi itkemästä, vilkaisi äkkiä ympärilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin viheriäisiin silmiin. Ja vaikka hän olikin vain pieni pelästynyt yksinäinen lapsi parka, niin oli hänen vakaassa katseessaan kuitenkin jotain vähäistä, mitä lienee ollut, joka teki eläimen levottomaksi. Tyhjä synkkyys, tieto siitä, että oli eksynyt, se oli saanut Mirandan pelkäämään. Eläintä, julmintakaan kohtaan, hän ei tuntenut vaistomaista pelkoa; ja vaikka hän tiesi, että se oli pantteri se julmasilmäinen peto, joka oli hänen edessään, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen uteliaisuus se nyt oli ylinnä hänen mielessään.
Peto levottomasti käänteli silmiään tytön vakaan katseen edessä. Se hetken epäröi oliko perältäkään viisasta puuttua tuohon pelottomaan kirkassilmäiseen olentoon. Sitten siinä heräsi kiukku. Se kiinnitti häneen päättävämmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkäyksin pieksi häntäänsä. Se paraillaan kiihotteli itseään lopulliseen surmahyppyyn Mirandan sitä katsellessa.
Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli tätä tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana. Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen korkeana ja lannistumattomana jättiläisenä se mörisi uhmaansa pantterille. Kun Miranda näki "kauniin ison koiransa",--jonka hän kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi,--vasta silloin hän näytti huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria säikähtänyt; ja hän älysi, että oli tullut voimallinen puolustaja. Hän hyppäsi avuttomin nyyhkytyksin ja kätki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun pörhöiseen kylkeen, tarttuen molemmin käsin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei ollut huomaavinaankaan tätä rajua syleilyä, vaan mulkoili edelleenkin uhkaavasti pantteria.
Pantteri taas oli teeskentelemättömän hämmästyksen valtaama. Se. heitti hiipivän, kyyristyvän, ponnistukseen kootun asentonsa ja kohosi täyteen korkeuteensa; nosti päätään, antoi häntänsä vaipua ja tuijotti tätä kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras heittää; sillä kovan piti nälän olla, ennenkuin pantteria halutti mitellä voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitä paitsi hän huomasi Mirandassa itsessäänkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, että oli ehdottomasti ollut vaikea tehdä hyökkäystä, vaikkapa tyttösellä ei muuta puolustusta ollutkaan kuin ymmälle saattava katseensa. Nyt se aivan selvään näki, että ihmislapsessa oli jotain sangen salaperäistä. Pantteri päätti olevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin--joka oli vihaisempi, vaikk'ei yhtä voimallinen--ettei tälle lapselle tehtäisi mitään, olipa tilaisuus mikä tahansa. Tämän päätöksen kera se teki kokokäänteen ja asteli pois, pää pystyssä ja muina miehinä vallan. Sitä tuskin olisi tuntenut samaksi hiipiväksi hirviöksi, jona se oli viisi minuuttia aikaisemmin esiintynyt.
Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa hyväillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydän kääntyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, että Miranda ehkä tästä vaivasta päästäisi. Mutta lapsella ei tietenkään voinut olla tästä etäisintä aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa hän osotti täydellisesti käsittävänsä Kroofin ystävyydenosotukset, silitteli sitä kevein pienin kätösin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia hyväilyjä, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten päänsä karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi äkkiä vaipui sikeään uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet.
Myöhään iltapäivällä, lypsyajan lähestyessä, Kirsti heräsi. Hän nousi hätkähtäen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta paistoi länteytyvän auringon säde. Hän oli levoton, kun oli niin kauan nukkunut. Ja missä ihmeessä Miranda oli? Hän nousi seisomaan, horjui hetken, mutta tunsi itsensä tuota pikaa varmaksi; ja nyt hän huomasi, että unensa oli ollut taudin puuskaus. Hän meni ovelle. Kanat kuopivat maata ahkeraan ja Saunders loi häneen suvaitsevaisen katseen. Vajan takana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmä ammui lypsäjää; ja lie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan ja ruohoteetään. Mutta Mirandaa ei näkynyt, ei kuulunut.
"Miranda!" hän huuti. Ja sitten kovempaa--ja vieläkin kovempaa--ja lopulta läpitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun hänelle selvisi, että lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa mökki, synkät metsänreunat, kaikki näytti hänestä hetken pyörivän ympäri. Mutta vain hetken. Sitten hän tempasi kirveen lapupölkyn päästä ja varman vaiston johdolla syöksyi sitä kuusikon kielekettä kohti, joka oli juuri mökin takana.
Suoraan eteenpäin hän riensi, ikäänkuin selvää jälkeä seuraten; vaikka hänen metsätietonsa todenteolla olivat sangen vähäiset, niin että hän paljaan silmännäön mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jälkiä seuraamaan. Mutta hänen sydäntään kouristi jäätävä tuska, ja hän samosi eteenpäin kuin vimmattu. Mutta sitten hän äkkiä kallion sammalisella kummulla näki näyn, joka sai hänet siihen paikkaan seisahtumaan. Hänen silmänsä ja suunsa jäivät auki pelkästä hämmästyksestä. Sitten hirmuinen jännitys raukesi. Väkevä väristys kävi hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi itsensä jälleen lujaksi. Hymy kirkasti hänen kasvojensa kalvenneita piirteitä.
"Totta tosiaan," hän mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se ymmärtää eläimiä vähän paremmin kuin minä."
Ja se näky oli tämä. Kautta kuusimetsän harmajain kaartojen asteli valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti silitellen sen rehevää turkkia. Iso eläin tuon tuostakin pysähtyi, ei muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen hänen kättään hoikalla punaisella kielellään; mutta suunta, jota se kulki, vei suoraa päätä mökille. Kirsti seisoi moniaan minuutin liikkumatta, katsellen tätä outoa näköä; piilostaan esiin astuen hän sitten riensi niiden perässä. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, että hän kummankaan huomaamatta pääsi parinkymmenen askeleen päähän niistä. Sitten hän huuti:--
"Miranda, missä sinä olet ollut?"
Lapsi pysähtyi, katsoi ympärilleen, mutta piti vielä kiinni Kroofin karvoista.
"Voi äiti!" hän huuti innostuneena ja hengästyneenä ja yrittäen kertoa kaikki samalla haavaa, "minä olin aivan eksyksissä--ja pantteri juuri aikoi syödä minut--kun tämä kiltti hyvä iso karhu tuli ja pelotti pantterin pois--ja meidän piti juuri tulla kotiin--ja tule äiti, ja puhu tälle hyvälle kiltille isolle karhulle! Voi, elä päästä sitä pois! elä päästä!"
Mutta Kroofilla oli tästä asiasta omat arvelunsa. Mirandan se oli tyttärekseen ottanut, eikä Kirstiä; ja se tunsi jonkinlaista mustasukkaisuutta Mirandan äitiä kohtaan. Mirandan vielä puhuessa karhu äkkiä kääntyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jättäen lapsen itku kurkkuun.
Sydäntä kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinä iltana kertoi äidilleen, sillä aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmää lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensä. Se teki syvän vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen. Hän paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin kaltaisen suosio. Useimmat äidit olisivat tämmöisessä tapauksessa joutunut mielettömän pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin heikkoa laatua. Hän sitä piti vain vahvana turvana Mirandalle metsän pahimpia vaaroja vastaan.
Ystävykset.
Tämän kokemuksen jälkeen Miranda tunsi itsensä pyhitetyksi, kuten hän oli niin hartaasti toivonut, aarniometsän kansan täyteen toveruuteen. Melkein joka päivä Kroof astua läntysteli raivion reunoille. Ja aina Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo iloisin hyväilyin. Iso karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan montakaan askelta aukealle, sillä se ei halunnut tutustua Kirstiin, eikä mökkiin, eikä karjaan eikä mihinkään muuhunkaan mitä sivistyksellä olisi ollut tarjottavaa. Mutta Kirsti, sopivan välimatkan päästä katseltuaan muutamia näistä kohtauksista, viisaana äitinä antoi lapselle vähän enemmän vapautta. Miranda sai luvan mennä metsään määrätyn matkan, ei kuitenkaan koskaan niin kauaksi, että mökki kokonaan katosi näkyvistä; ja tämä lupa oli voimassa vain silloin, kun hän oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun verran tunsi metsäeläinten luonnetta; ja hän tiesi, että kun musta karhu teki ystävyysliiton, niin oli se järkähtämättä ja aprikoimatta sille uskollinen. Ystävyysliitoissa, jotka poikkeavat luonnollisista heimosuhteista, joskus käy, kuten nytkin kävi: Kroof näytti kiintyvän lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli ihastunein silmin, suu raollaan narrimaisesta hellyydestä, kun Miranda sen ympärillä leikkien perehtyi metsätiedon lukemattomiin salaisuuksiin. Mitä vain Miranda tahtoi tekemään, sitä se yritti tehdä, heti kun oli tarkotuksen perille päässyt; sillä vaikka Mirandan juttelu olikin sangen mieluista sen korvalle, niin ei se toden tunnustaen ollut sen aivoille kovin helppoa ymmärtää. Yhdessä asiassa se kuitenkin oli järkähtämätön. Ehkä kolmen oman mittansa verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana raivaukselle, sitä edemmäksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua, pientä härnäilyä, järkisyitä, kyyneleitä--kaikkea Miranda koetti, mutta turhaan. Kun Miranda koetti perästä työntää tai edellä kulkien perässään vetää, niin mesikämmen oli siitä hyvillään ja sen silmät vilkkuivat leikillisesti. Mutta päätöksessään se pysyi. Kirsti täydelleen hyväksyi tämän itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli niin suuri pettymys; hän ei kuitenkaan virkkanut siitä mitään. Kirstiä ei vähääkään haluttanut saada Kroofin kaltaista jättiläistä mökkinsä ympärille maleksimaan taikka ympäri kuljeskelemaan ja tielle tulemaan, kun hän oli menossa työhön vainiolle.
Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin siksi ovela, että älysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan metsässä olemaan. Se vallan hyvin älysi, että tuo iso nainen, jolla oli päässään punaista, oli sangen etevää laatua eläintä--ja että Miranda oli hänen penikkansa,--sangen etevää laatua penikka, jota aina piti katsella salaisella kuunioituksella, mutta penikka joka tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan metsään enemmäksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti opettaa Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetään tärkeänä aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet, oppi pian tuntemaan kaikki lähiseudun syötävät juuret. Kroof niinikään näytti hänelle herkullisen karvavatukan 9, äitelän imelän intianipäärynän 10 ja vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsäkanamarjan; 11 ja se opetti sitä karttamaan trilliumin 12 houkuttelevaa punaista hedelmää, samoin kuin myrkyllistä kyymarjaakin 13. Mustikkaa, joka on yhtä mieluinen karhulle kuin ihmisellekin, ei kasvanut tässä synkässä metsässä, mutta Miranda muisti tämän marjan hyvin varhaisilta kyläajoiltaan, jolloin hän niin usein oli suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitä taas tulee kyyhkynmarjan 14 veripunaisiin rypäleihin, jotka peittivät laitumen kummut punalle hohtavalla peitteellä, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta tietääkseen, että ne olivat hyvät syödä. Ja sitten oli monen laisia ja monen muotoisia ja värisiä metsäsieniä--valkoisia, punertavia, hienon keltaisia, kiiltäviä oranssivärisiä, joissa oli paljon käsniä, likaisen kerman värisiä, juovaisia viheriäisiä, jopa väkevän tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitä ensin yhteisesti hattusieniksi ja pelkäsi ja kammosi niitä. Mutta Kroof opetti hänet paremmin eroa tekemään. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin käsnäisiä, viisas eläin kämmenellään sotki mäsäksi; ja ne Miranda siitä tiesi huonoiksi. Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen näköinen ja Mirandan silmissä niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu myrkkyä suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja hyvän näköinen ja hyvänhajuinen sieni, josta hän melkein olisi vannonut, että se oli ystävä. Paikalla sen nähdessään hän muisti erään omituisen aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistä) ja suurella ilolla juoksi sitä poimimaan. Mutta Kroof sysäsi hänet syrjään niin tylysti, että tyttö kompastui kantoon ja oli kovin loukkaantunut. Mutta hänen suuttumuksensa lauhtui, kun hän näki Kroofin repivän ja sotkevan nämä kalpeat herkkusienen kaltaiset mitä pienimmiksi siruiksi, osottaen samalla joka tavalla inhoaan. Tästä Miranda saattoi ymmärtää, että tuo kaunis hattusieni olikin oikea rikollisuuden hirviö. Ja niin se tosiaan olikin; sillä mikä muu se oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa pieni palakin olisi vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan herätä.
Vaikka Miranda olikin hyvässä turvassa Kroofin holhouksen alaisena, niin saattoipa hänelle niin nuorella iällä kuitenkin olla onneksi, että häntä oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillä metsäkansan kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin suojeluksesta olisi ollut sangen vähän apua. Jos Miranda olisi lähtenyt Kroofin keralla laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkä olisivat tavanneet mehiläispuun. On epäiltävää, tokko Kroofkaan oveluudessaan olisi älynnyt, ettei Mirandan iho olisi kestänyt hyökkäystä mehiläispuun kimppuun. Intoileva karhu luultavasti olisi tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus siitä olisi ollut, että Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi saanut pahan kolauksen.
Siinä ahtaassa piirissä, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli kuitenkin useita taajaan asuttuja muurahaispökköjä, ja Kroof keksi moniaana iltapäivänä niistä yhden. Se oli siitä kovin mielissään. Tässä oli tilaisuus näyttää Mirandalle jotain sangen hyvää ja hänen terveydelleen ehtoisaa. Herätettyään lapsen huomion se repäsi lahon puun hajalleen aivan sydäntä myöden ja alkoi sitten litkiä suuhunsa sekä kiehuvia muurahaisia, että niiden kerällä mehukkaita toukkia. Tämäpä vasta oli herkkua, mutta ymmärtämätön Miranda juoksikin pois kauhusta huutaen. Kroof oli ymmällään. Se kuitenkin söi muurahaiset suuhunsa, kun oli puuhaan ruvennut. Mutta sen jälkeen se sai kutsun tulla kuulemaan Mirandan pitkää ripitystä, että muka muurahaiset eivät kelvanneet syötäviksi ja että oli sangen julmaa repiä auki niiden pesiä ja varastaa munat. Siinä ei tietenkään ollut vastaväitteille sijaa, kun Kroof ei vähääkään ymmärtänyt, mihin tyttönen oikeastaan tähtäsi; mikä kysymyksen alaiseen asiaan nähden oli sangen valitettava seikka.
Vaikka Mirandalla nykyään oli noin sanoaksemme metsän kansalaisoikeudet, niin ei hän kuitenkaan ollut oikein ystävyyden kannalla kenenkään muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien kanssa, jotka asustivat mökin katossa. Miranda näki metsän eläimet nykyisin sangen läheltä, ja ne kulkivat asioillaan hänen nähtensä vähääkään arkailematta. Ne käsittivät, että oli aivan suotta ruveta hänen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka ehdottoman hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka täydelleen ympäristöönsä sulautuneet, niin tiesivät ne hänen kirkkaitten, vakaitten, ystävällisten silmäinsä oivaltavan kaikki heidän hommansa kauttaaltaan. Tämä oli niille alussa huolestuttava salaisuus. Kuka oli tuo nuori olento--nuoruuden älyää kaikkein alkeellisinkin havaintokyky--joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi häpeään niiden perintätiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto samalla sanoi, ettei hän ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpä ne sallivat hänen nähdä kaikki hommansa peittelemättä, samalla kuin karttivatkin häntä jonkinlaisella huolellisella pelolla.
Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivät, ettei paisti silloin tällöin ollut Kroolille vasten mieltä, mutta ettei se viitsinyt suurta vaivaa nähdä sitä saadakseen. Tämän metsän vähemmän kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyä turvallisen matkan päässä sen ankarasta kämmenestä; muutoin ne tunsivat turvallisuutta sen läheisyydessä. Kaikki muut paitsi ei jänis--se tiesi, että Kroof piti sitä ja sen pitkäkoipisia lapsia erikoisena herkkuna, jotka hyvin kannattivat karhunkin vaivannäöt. Miranda ihmetteli, miks'ei hän koskaan nähnyt jäniksistä merkkiäkään ollessaan Kroofin keralla kävelemässä. Toisinaan hän tosin näki; mutta aina pitkän matkan päästä ja vain vilaukselta. Kroof ei näissä tilaisuuksissa nähnyt jänistä ensinkään; ja Mirandalle pian selvisi, että hän näki tarkemmin kuin piilevä metsäkansakaan. Nämä saattoivat toisiltaan piilottua joko siten, että olivat aivan hiljaa alallaan, taikka tekivät itsensä näkymättömiksi; mutta Mirandan silmä armotta erotti punaruskean ketun kellervän ruskeasta lahosta puusta, jolle se oli matalaksi ruvennut. Paikalla hän myös erotti liikkumattoman pähkinänakkelin puunrungon nystyrästä, maassa piilevän metsäkanan jäkäläisestä kivestä, metsähiiren kiertyneestä ruskeasta lehdestä, kyyristyvän ilveskissan täpläisestä oksasta. Piilevä kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa hänelle suosiotaan siten, ettei ollut hänestä tietävinään, joka taas osotti heidän luottavan siihen, että saisivat hänen puoleltaan olla rauhassa. Ne pysyivät vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta hänen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi pähkinänakkeli nousta männynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia valkoisia toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa lahonnutta puuta muutaman jalan matkassa Mirandan päästä; hoikka ruskea kärppä tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia hänen hiljaisesta läsnäolostaan välittämättä, koiras-sepelpyy 15 huoletta päristellä kelopuun latvassa, kunnes ilma oli täynnään sen kerskumisen vienoa pärinää, ja sen puolikasvuiset sikiöt rohkenivat pölyytellä itseään huoleti autiossa muurahaispesässä raivauksen päivänpaahteisimmassa kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka jälleen asutetun raivion suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut pitkän kuusen latvaan asumaan aivan mökin taa, pysyi epäluuloisena kokonaan erillään Mirandasta. Ne usein keskustelivat hänestä karkealla kielellään, joka kuului vielä pahemmalta tässä aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivät hänen tuttavuuttaan Kroofin kanssa kerrassaan luonnonjärjestyksen vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden perikuvia ne olivat täysin vakuutettuja siitä, että Mirandalla oli muita vaikuttimia, jotka kuitenkin olivat liian syviä niiden ymmärtää; ja ne sen vuoksi kunnioittivat häntä suunnattomasti. Mutta eivät ne häneen luottaneet. Arat sadelinnut 16 sitävastoin luottivat häneen ja viheltelivät toisilleen pitkäveteisiä alakuloisia kutsuääniään, jotka tietävät sadetta, vaikka hän seisoi niistä vain muutaman askeleen päässä ja tuijotti niihin koko voimallaan; ja tämä oli kerrassaan ennen kuulumaton suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin vastahakoisia soittelemaan, jos joku on niin lähellä, että näkee. Niitä saattoi olla kolme tai neljä, jotka soittelivat kuvaamattoman tuntehikkaita kadanssejaan milloin missäkin raiviolla; mutta Kirsti ei nähnyt niitä edes vilaukselta, vaikka hän monesti syvä kaiho sydämessään kuunteli, kun niiden etäiset äänet väreilivät kautta kastehelmin lähestyvän hämärän.
Vain kerran Miranda sinä vuonna enää näki pantterin. Se tapahtui kuukausi sen jälkeen kuin hän oli Kroofin tavannut. Hän oli yksinään aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan läpikuultavaan hiljaisuuteen, nähdäkseen, voisiko hän erottaa sieltä mitään. Ja se, mikä sieltä näkyi, sai hänen pienen sydämensä oikopäätä kurkkuun syöksähtämään. Siellä oli pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen päässä; se makasi matalana kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti häneen silmät raollaan. Kotvasen kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseään suurella varmuudella, työnsi ulos kynsiään ja kaiveli niillä, aivan samoin kuin tavallinen kissa tekee itseään oikoessaan. Samalla se haukotteli aivan kamalasti, niin että Mirandan mielestä suu olisi voinut revetä korviin saakka ja että saattoi katsella suoraan sisään pedon suureen punaiseen kurkkuun. Sitten peto keveästi astui alas puunrungolta--sille puolelle, joka oli Mirandasta etäimpänä, ja asteli pois sen näköisenä, ettei sitä muka haluttanut ruveta juttuihin.
Tänä samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesänä Miranda ensikerran tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren ilveksen. Sanomattakin selvä, etteivät ne olleet samassa seurassa. Eräänä aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenä risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympärille, hän aivan kyynärpäänsä vierestä kuuli äänekkään pärskäyksen. Pahoin pelästyen hän päästi pienen huudon ylös katsoessaan ja samalla jotain hyppäsi aidalta poispäin. Hän näki kirkkaan ruskean pään komeine monisormisine sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmää, jotka lempeinä ihmetellen katsoivat häneen.
"Voi kaunis sarvas, pelotinko minä sinua?" tyttö huudahti, tuntien vieraan näkemistään kuvista; ja hän työnsi pienen kätensä aidan raosta tervehtiäkseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan vuoksi, mikä hänellä oli kaulassaan, ja silmäili sitä vakaasti puolen minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli hänen kättään hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne herkästi. Se antoi tytön hyväillä sileätä turpaansa ja piti päätään aivan hiljaa tytön käden sitä kosketellessa. Sitten joku tavaton ääni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinä lähellä multasi perunoita; ja pian vako, jota pitkin työ eteni, toi hänet navetan nurkan takaa näkyviin. Hänen päässään leiskui tulipunainen liina kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti päänsä korkealle, tuijotti ja näytti lopulta päättelevän, että tämä ilmestys oli vihamielinen laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien silokaviollaan se pyörsi ympäri ja juoksi pois metsään.
Mirandan tuttavuus Gannerin, 17 ilveksen kanssa, tehtiin ikävämmissä oloissa.
Mikko vasikka, joka oli kaiken kesää kasvanut erinomaisesti, oli päivisin kytkettynä paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin kolmisenkymmenen sylen päähän metsän reunasta. Vähän lähempänä mökkiä oli pitkä pensaisto mustaa vatukkaa, 18 seljaa ja elämänlankaa, 19 muodostaen taajan tiheikön, jonka keskelle Miranda monella tuskalla ja kamalien naarmujen hinnalla oli raivannut rattoisan piilopaikan. Täällä hän leikki kotisilla ja toisinaan nukahtikin kuumina aamuina, kun äiti oli monen eekerin takana työssä aivan raivauksen toisella reunalla.
Mikko makaili eräänä päivänä yhdentoista aikaan ennen puolta päivää niin lähellä mökkiä kuin lieka myöden antoi, kun tyttö näki oudon eläimen tulevan ulos metsästä ja pysähtyvän sitä katselemaan. Eläin oli harmahtavan ruosteen ruskea väriltään, mahanalusta ja kaula sangen vaaleat, ja se oli melkein yhtä suuri kuin Mikkokin; mutta ruumis oli kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin sääriin. Naamataulu oli aivan ympyriäinen, silmät pyöreät ja palavat, teräväkärkisten korvien päässä pitkät kankeat mustat tupsut ja leuan alla julman näköinen vaaleanruskea poskiparta, joka oli kuin ulospäin harjattu. Häntä oli vain kuin paksu, poikki hakattu ruskea tynkä. Eläin katseli varovasti joka puolelle ympärilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jäädessä vähän korkeammalle eturuumista ja pehmeästi astuen kulki suoraan Mikkoa kohti.
Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin älysi se kuitenkin, että tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, kömpelöt sääret leveällä hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmät päässä pyörien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan. Kurkusta kohosi pitkä kimakka avun ja hädän möläys.
Sen möläyksen merkityksestä ei saattanut olla epäilystä. Se sai Mirandan silmänräpäyksessä lähtemään leikkihuoneestaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä tilanne oli hänelle selvillä. "Äiti! Äi-ti-ii!" hän huuti minkä ääntä pääsi ja lensi rakasta Mikkoaan puolustamaan. Ilves tämän odottamattoman sekaantumisen johdosta pysähtyi siihen paikkaan. Miranda ei näyttänyt kovin pelättävältä, eikä se hätääntynyt vähääkään. Mutta hän näytti niin tavattomalta--ja tuo kirkas punainen juova hänen kaulassaan saattoi merkitä jotain, jota se ei ymmärtänyt--ja jotain luonnotonta siinä vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti seisahtua, kun noin nuori olento osotti niin häikäilemätöntä rohkeutta. Sekunniksi tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen rehellisesti kuin kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat hyvin pystyssä, ja omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille hyvin vihaisen arvokkaan kasvojenilmeen. Mutta ei se epäröinyt kuin lyhyen hetken. Selvillään siitä, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa, se jälleen lähestyi ja entistä nopeammin; ja Miranda huomatessaan, ettei hänelle onnistunut pelottaa sitä pois, ei muuta kuin kiersi käsivartensa Mikon kaulan ympäri ja parkaisi.
Sen parkaisun olisi pitänyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisäksi oli välissä mökkikin äänen kärkeä tylsentämässä. Mutta sen kuulivat muut kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielä ymmärsivätkin Mikon möläyksen. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä oli kaukana, toisella laitumella. Kirsti näki sen hätääntyneenä juoksevan aitoviertä ylös ja alas ja luuli kärpäsien sitä kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikön takana makasivat molemmat härät, Päivä ja Tähti, miettiväisinä märehtien päivällispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi kerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi Pävän rautionkarvainen pää pensastiheikön nurkan taa, hätääntyneenä udellen. Gannerin nähdessään se pysähtyi, pitäen kuonoaan korkealla ilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli päätään suurta urhoollisuuttaan osottaakseen. Heti sen perästä tuli mustan ja valkoisen kirjava Tähti. Mutta sillä oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja samalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkät suorat sarvet, ilmaan lensi kirjava häntä ja raivosta mölisten se hyökkäsi.
Laiha härkä oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei ollut vatsaa. Vihaisella ärinällä, joka paljasti Mirandalle hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se käänsi heitä kohti hännäntynkänsä, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyökkäsi metsään pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkäin takajalkain nakellessa sitä poispäin kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkä viiden sekunnin kuluttua se jo oli näkymättömissä puitten seassa; ja Tähti, ylpeänä puhisten ja häntäänsä vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja Mikon edessä.
Miranda se sinä päivänä nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillä niin se sanoi", hän jälkeenpäin kertoi äidilleen, "kun Tähti tuli ja ajoi sen pois."
Kirves ja sarvet.
Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimäinen. Mutta vuodenajan ehtiessä tuli yhä enemmän lintuja ruokittavaksi, sillä Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinä talvena yhtä vahvalta, eikä pakkanen ollut yhtä ankara. Pantterit eivät tulleet yöllä kattoa repimään. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat sekä Mirandan että Kirstin erikoisesti muistelemaan tätä talvea ennen monia muita.
Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta päivää kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniä. Molempien härkäin, Tähden ja Päivän kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissä väleissä. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitä sarvellaan, mutta Wapiti hyppäsi syrjään kuin vietereillä, polki kahdesti maata silitetyillä etukavioillaan ja ojensi niitä kohti sarviensa neljätoista keihäänkärkeä. Mutta se jäi uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä sitä vastoin näytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka tämä vastasi sen ihailuun mitä ylväimmällä välinpitämättömyydellä. Eräänä päivänä Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian pohjalta raakaa suolaa, ja tämän mieluisan tuttavuuden jälkeen ne kaikin kolmen seurasivat häntä suoraan mökin ovelle. Jopa ne rupesivat Kirstinkin perässä kulkemaan, mikä tätä miellytti ja hyvitti enemmän kuin hän tahtoi Mirandalle myöntääkään. Hän tarjosi eläimille monta kylmää tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitä, olivat ne saajista mitä iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun kuluessa repäisivät holhokit itsensä irti näistä iloista ja muuttivat muille laitumille.
Kevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt edellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa keralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään kuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa vielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen latuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras metsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni. Keskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä latteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista. Karibulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon, vaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin Wapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä. Kirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla syödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi paikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt se oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin tai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä hänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota hän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi, pää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää nälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen selvitettäväksi.
Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän oli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki piilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä käyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat vihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.
Miranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo ja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi kymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten kieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.
Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen uteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät, kömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin soiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.
Askel askeleelta se tuli lähemmäksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli jotain, joka siinä herätti luottamusta. Lopulta se oli kyllin lähellä koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylähuulellaan. Se näki, että vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja pöllähti joka suuntaan, jopa jotkut jyvät tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peräytyi takaisin päin hieman säikähtäen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitä miellyttävä. Ja sen turpa palasi takaisin mieltäkiinnittävään maljaan; ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitä siinä oli.
"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellästi moittien ja juoksi takaisin tupaan enemmän tuodakseen.
"Eiköhän Saunders olisi vihainen", hän ajatteli itsekseen, "jos se tietäisi että minä annan sen tatarta tälle kauniille sarvaalle?"
Ten-Tine seurasi lähellä hänen perässään haistellen uteliaana punaista nauhaa, joka oli tytön kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria saamaan, niin sekin yritti tulla hänen mukanaan, mutta sen sarvet olivat liian leveät ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellä, katsoi ylös hämmästyksellä, kun iso pää pimitti oven.
"Voi sinua lapsi parka!" hän huudahti; "aivanhan sinä tuot kaikki metsän eläimet tänne meidän kanssamme asumaan."
Hän ei kuitenkaan kieltänyt Ten-Tineltä muutamaa kourallista tattaria, vaikka tämä puhalsi toisen puolen lattialle, niin että hänen täytyi ne laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syönyt ja huomasi, ettei enempää annettaisi, niin se vastahakoisesti peräytyi ovelta ja alkoi haistella akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin vastaan.
Sattuipa niin, että Ten-Tineä ja sen pientä joukkoa olikin nälän himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivät ne siitä mitään tienneet. Neljä isoa harmaata metsäsutta oli niiden jäljillä. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla viisaatkin, eivätkä halunneet hyökätä koko lauman kimppuun, ne kun tiesivät, että karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistä muusta laumasta, uuvuttaakseen sitten sen yksinään. Monta päivää ne olivat jälkiä seuranneet ja tällä ajalla saaneet tyytyä hyvin niukkaan muonaan; nyt niitä kalvoi sekä nälkä että viha. Metsästä ulos tullessaan ne näkivät viisi karibulehmää navetan luona syömässä, Ten-Tineä ei missään. Tilaisuus oli liian harvinainen, jotta sitä olisi voitu jättää käyttämättä. Ne kaikin päättivät nyt hyökätä. Rinnan kaikki neljä laihaa sutta laukkasi ääneti lumen poikki, pitkät harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat irvissä, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja laskien, pörhöiset hännät suorana perässä.
Karibulehmät näkivät viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi ne jäykistyivät hämmästyksestä. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin, perät yhteen työntäen, kaikki sarvet ulospäin ojentaen. Se oli suku