[Blog] [MP3 Musica] [MP3 Audiobook] [Letture Creative] [Musica Creativa]

[English] [Francais] [Deutsch] [Espanol] [Portugues] [Danish] [Esperanto] [Norwegian]

[Tagalog] [Bulgarian] [Swedish] [Finnish] [Latin] [Greek] [Polish] [Icelandic] [Lithuanian]


classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Omatunto, by Juhani Aho

Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the
copyright laws for your country before downloading or redistributing
this or any other Project Gutenberg eBook.

This header should be the first thing seen when viewing this Project
Gutenberg file.  Please do not remove it.  Do not change or edit the
header without written permission.

Please read the "legal small print," and other information about the
eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file.  Included is
important information about your specific rights and restrictions in
how the file may be used.  You can also find out about how to make a
donation to Project Gutenberg, and how to get involved.


**Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts**

**eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971**

*****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!*****


Title: Omatunto
       Saaristokertomus

Author: Juhani Aho

Release Date: July, 2005 [EBook #8494]
[Yes, we are more than one year ahead of schedule]
[This file was first posted on July 16, 2003]

Edition: 10

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMATUNTO ***




Produced by Robert Connal and the Online Distributed Proofreading Team.

JUHANI AHO

OMATUNTO

SAARISTOKERTOMUS

I

Oli taas niinkuin aina, harva se päivä, mutta varsinkin silloin, kun meri myrskysi ja taivas satoi eikä ollut menemistä ulapalle eikä viitsinyt muuhunkaan ryhtyä--oli turinaa ja tarinaa siitä samasta, satoja kertoja vatvotusta, vanhasta, mutta kuitenkin yhä uudesta--merestä ja sen saaliista. Niistä oli aina ehtymätön puheenaihe, entisistä hyvistä ja nykyisistä huonoista--mutta varsinkin silloin, kun oli joku vieras, niinkuin nyt säätä pitävä moottoriherra, joka viitsi kuunnella ja jolle siis oli hauska soittaa suutaan.

Moottoriherra, iso, mustapartainen mies, suupielessä paksu sikari ja kasvoilla salamyhkäinen hymy, vaikenee ja täyttää istuen selkäkenossa seinää vasten, jalat pitkällä rojottaen. Äijä puhuu ja maistaa, nousuviinassa viittiloiden. Hän on harvahampainen, pitkä ja luiseva, poskilla viinan ja ahavan ikuinen puna.

--Niin, nähkääs, mikäs olisi meidän ollessa ja eläessä, jos olisivat ajat, niinkuin olivat ennen. Mikäs olisi konsti rakentaa ja laittaa, jos laivat ajaisivat karille, niinkuin entisinä hyvinä aikoina. Mutta ajaakos ne enää! Pthyi!

--No mutta, pappa hyvä, et nyt sylkisi vieraan saappaille.

--Ole vaiti ... enhän minä saappaille ... ylihän se meni....

--Vieras antaa anteeksi ... isä on semmoinen porsas.

--Ei se mitään ... eläköön vapaus! nauroi vieras, vatsa hyllyen.

--Porsas? Sano: sika! niinkuin oikeastaan tarkoitat ja niinkuin sanot silloin, kun ei ole vieraita....

--Maljanne, vaari ... elkää unhottako lasianne.... Onko emäntä tyttärenne?

--Onhan se, ja tämä Söderling tässä--minun nimeni on Saukko tämän saaren mukaan, jossa meidän suku on ikänsä elänyt--tämä vähän nahjuksen näköinen mies, on hänen miehensä, ja tuo kivulloisen näköinen tyttö tuossa on heidän tyttärensä, ja tämä pitkä poika on heidän poikansa, ja se herraspiian näköinen tyttö, joka toi kahvia, on olevinaan muka hänen morsiamensa ... vaan hiisi tiesi, milloin pääsevät menemään yhteen, kun ei ole minkä päälle mennä. Se oli merillä, tämä Kalle poika, ja sillä oli jo rahaakin, mutta meri vei kaikki.

--Ei nyt vieras viitsi kaikkea kuunnella.

--Päinvastoin. Terve!

--Terve, terve! Tämä on hyvää, oikein hyvää.... Vai tämä se nyt on sitä viskiä ... olen usein kuullut, mutta en ole ennen itse maistanut. Niin, nähkääs ... mitä minä ... niin, sitä minä, että jos olisivat ajat niinkuin olivat ennen, niin mikäs olisi konsti olla ja elää täälläkin, rakentaa ja laittaa.... Ennen saatiin pelastaa ja anastaa ja tallettaa, ei sitä vuotta, ettei joku laiva karahtanut karille. Mutta nyt ne eivät enää koskaan käy karille, olkoon myrsky millainen tahansa. Eikä niitä ole myrskyjäkään niinkuin ennen. Kyllähän siellä pihisee ja puhisee, ryskää ja raiskaa ja on olevinaan helkkarinmoinen herranilma niinkuin nytkin....

--Ukki! kuului kivulloisen tytön lempeän moittiva ääni tuvan perältä ikkunan alta, ja suuret ruskeat silmät välähtivät esiin kalpeista kasvoista. Mutta ukko jatkoi, niinkuin ei olisi kuullut:

--Vaan ei siitä nykyaikana enää mitään oikeata repeä. Ja vaikka joskus repeäisikin ja puskisi niin, ettei kalliolla pystyssä pysy, niin aina ne saakelin höyrylaivat päänsä pärjäävät meressä melkein millaisessa tahansa. Sillä mikä niillä on hätänä monine masinoineen ja vedenpitävine eri osastoineen ja kaksinkertaisine pohjineen. Ja kun on majakoita ja loistoja ja kummeleita ja senkin seitsemiä härryköitä joka karilla niinkuin kaupungissa lyhtyjä.... Viime kesästä se nyt on Hylekarillakin, ainoalla, jolle vielä joskus saattoi karahtaa.... Se ulvoo, hullu, niinkuin olisi maailman loppu tulossa, niin pian kuin vähänkään ajelehtii usvaa meressä, ja kuuluu siellä nyt olevan telehvoonikin. Ja mitä siitä on hyötyä, jos joskus karahtaisivatkin kiinni--sekin engelsmanni, joka kolmanna kesänä selvällä päivällä ja melkein tyynessä säässä laski puolitahallaan vanhan ruostuneen romukoppansa tuohon Revon nokkaan ... niin ennenkuin täältä ehdittiin sinne, niin jo olivat ne saakelin rääveliläiset siinä kuin lokit hylkeenraadon kimpussa. Niin se on, ja köyhä saariston mies, jonka pitäisi merestä elää, saa pyyhkiä nälästä sylettyvää suutaan jollain öljyisellä konerääsyllä, jonka suurten ihmeiden edellä ehkä joskus sattuu löytämään ryssän panssarilaivan vanavedestä.

--Onhan nyt sentään muutakin löydetty ... onhan silloin tällöin, pappa, muutakin löydetty, sanoi emäntä.

--En minä nyt viitsi ottaa lukuun muutamata tukkipuuta, joka milloin kulloin pääsee irti jostain kotkalaisen tukkilautasta. Eihän ole viisiin vuosiin tullut sen vertaa, että olisi saanut edes tupansa laudoitetuksi.... Kohta ei saa puutavaraa rahallakaan, kun vaativat pystyssä metsässä kaksi markkaa syleltä. Pthyi!

--Kas, nyt se meni omille saappailleni. Saanko minä, Emma, sylkeä edes omille saappailleni?

Tupa vastasi nyt naurahduksella, ja kalpea, totinen tyttökin tuvan perällä hymähti.... Sillä oli totta, kaikkien tietämää ja tunnustamaa totta, mitä ukkovaari nyt jutteli.

--Eikö sitten kalastus mitään anna? kysyi
herra.

--Kalastus ... niin herra luulee, mutta jos minä saan sanoa, mitä kalastus on tähän maailman aikaan, niin se on yhtä paljon kuin ei mitään. Sitten kun sisäsaaristossa keväällä otetaan isolla rysällä kaikki kutukala, niin ei täällä ulkona saa suomuakaan. Ja jos joskus saakin, niin eihän sillä ole hintaa. Ennen kelpasi mikä tahansa ja miten tahansa, kun häntä vain sulloi nelikoihin ... nyt on rivitettävä ja sokeroitava ja ryyditettävä ja reuteroitava. Ei me täällä semmoiseen joudeta eikä me täällä semmoista osata. Ei täällä mikään käy eikä täällä mikään enää kannata eikä menesty.

--Ja ennenkö oli kaikki toisin? sanoi herra.

--Ei sitä vuotta, ettei joku purjelaiva tai kaljaasi tai jaala karahtanut jonnekin kiinni. Ei tämä meidän saaristomme kyllä ollut parhaita haaveripaikkoja silloinkaan, mutta aina sitä tuli täälläkin toimeen. Tuli lautaa, tuli lankkua. Jokainen huone tällä saarella on kyhätty meren tuomista puista. Tässäkään tuvassa ei ole yhtä ainoata ostettua hirttä. Tuli kerrankin kokonainen kajutta kelluen--tuo tuossa kalliolla, jossa nyt Helga asuu kesäisin. Tuli syötävää, tuli juotavaa ... kerran tuli kokonainen konjakkitynnöri, tuli jauhoja, leipiä ... kerran tuli laatikko rusinoita.

--Minä olin pikku tyttö silloin, kertoi emäntä, ja muistan, kuinka äiti keitti vuoden pitkän toisella padalla potattipuuroa, toisella rusinasoppaa.

--Tuo kahvipannu tuossa tuli kelluen vettä pitkin ja sumppi oli vielä sisässä.

--Meri sai ja meri antoi ja merellä oli mitä antaa. Nyt sillä ei ole mitään antaa ja se ulvoo kuin nälkäinen susi.... Yhden ainoan laivan rikistä saattoi ennen vanhaan saada huoneen, suuren kuin salin. Naapurilla tuolla--joka muuten ohimennen sanoen on maailman suurin roisto, haaskakorppi, ruumiinryöstäjä--sillä on kokonainen nuottikota masto- ja raakapuista rakettu. Entiseen aikaan eli koko saaristo hyvin, paremmin kuin manner ... isäntäin torpparit elivät täällä ylpeämmin kuin isännät itse; kun hyvin sattui, tulivat meiltä rahaa lainaamaan.

--Ei meiltä, pisti emäntä. Papalla ei ole ollut milloinkaan rahaa lainata... meillä ryypättiin, mikä muualla lainattiin.

--Siinä sanoit toden sanan.... Ja miksei olisi ryypätty! Minä ryyppäsin jo pikku poikana ... en muista sitä aikaa, milloin en olisi ryypännyt ... siitä on jo siksi pitkä aika.

--Oletteko jo vanhakin?

--En tiedä niin tarkoin, mutta kahdeksatta kymmentä jo käyn ja käyn kunnialla, sillä minä en voi vieläkään tulla niin päihini, etten pysyisi pystyssä, paitse talvella kaljamalla, sillä kaljamalla minä en enää pysy kohdallani kahdella jalalla--neljällä kyllä ... ja sehän on sama, kunhan ruuheen pääsee.... Ruuhessa minä pysyn ja istun ja soudan, niin etteivät koskaan tiedä, olenko päissäni vai enkö. Meillä oli kerran kesy hanhi, minä syötin sille viinaan kastettua leipää ... maissa se ei päässyt mihinkään, mutta meressä pärjäsi mainiosti. Maissa se pyöri paikoillaan kuin hassu, mutta kun minä hiivasin sen mereen, niin lähti menemään kuin moottori, suoraan niinkuin olisi ollut köli alla eikä maha litteä kuin ruuhen pohja, vaikka sitten menikin päätäpahkaa kallioon ja siihen jäi. Mutta minä en jää. Minä ryyppäsin ja kaikki ryyppäsivät ja voivat siitä hyvin ja elivät vanhoiksi ja saivat paljon lapsia niinkuin Israelin patriarkat. Ne olivat aikoja ne! Terve taas, herra ... herra ... jaa, en tiedä ... tässä on juotu vieraan viskiviinoja enkä vielä tiedä, kuinka kunnioittaa, sillä päältäpäin ei osaa koskaan niin tarkkaan arvata....

--Konsuli....

--Konsuli, kauppaneuvos ... jotain semmoista minä ajattelin vehkeistä päättäen. Mahdatte olla mahdottoman rikas, kun on semmoinen venhekin vain huvin vuoksi. Millä keinolla herra konsuli on rikastunut, jos saan luvan kysyä?

--Se on meri, joka on tehnyt minut rikkaaksi.... Toivotaan, että meri teistäkin vielä tekee rikkaan.

--Toivotaan--hahahah! ... toivotaan, että nousisi semmoinen myrsky, ettei ole vielä moista ennen nähty, toivotaan, että se sammuttaa kaikki majakat ja pyyhkäisee teidän laivanne tänne meidän rannoille ... hahah!

--Malja sen päälle!

--Malja sen päälle, konsuli! Käyköön, niinkuin herra konsuli itse tahtoo ja toivoo! Hahah!

Kaikki nauroivat pilalle, mutta jokaisen silmässä oli pohjimmaisena totisen toivon kiilto.

Emäntä katsoi kuitenkin asiakseen kursailla.

--Ei herra konsulin pidä uskoa, että ukko tarkoittaa kaikkea, mitä sanoo.

--Enkö tarkoita! Varmasti! Miksen tarkoittaisi? Toivot itsekin, että meri antaisi. Ottaisit kuinka paljon vain saisit. Kyllä rusinasoppa yhä vieläkin sinulle maistuisi. Elä siinä viittilöi naamallasi. Herra kyllä ymmärtää meidän tarpeemme ja suopi meille mielellään ... eikö niin?

--Niinpä tietenkin.

--Siinä sen nyt kuulit! Herra ajattelee niinkuin minäkin.

--Ei saa kuitenkaan toivoa toisen vahinkoa eikä haluta itselleen toisen tavaraa, virkkoi Söderling, sovittavasti hymähtäen.

--Ei se ole kenenkään toisen tavaraa, joka on kerran meren. Se on meren asia, mitä se antaa ja mitä se on antamatta. Se on meri, joka ottaa siltä, jolta tahtoo, ja antaa sille, jolle tahtoo ... ottaa niiltä, joilla on liikaa, ja antaa niille, joilla ei ole tarpeeksi. Ennen vanhaan rukoiltiin kirkoissakin, että jumala antaisi laivain ajautua maihin.

--Rukoiltiinko?

--Niinkuin ainakin hyvää vuodentuloa. Nyt ne eivät enää kirkoissa rukoile, mutta minä rukoilen vieläkin, kun sille päälle satun.

--Elä nyt, isä....

--Voi, voi, ukki....

--Rukoilen minä ... hiljaa, kirkossa, kun sinne joskus satun ... passaan päälle, kun pappi papattaa hyvän vuodentulon puolesta. Ja hyvä olisi, jos muutkin rukoilisivat. Kun ei haaksirikkoja jumalalta rukoilla, niin sentähden hän ei niitä lähetäkään.

--Pappa....

--Ukki....

--Herran ei pidä kaataa sille enempää.

--... Elä ole olevinasi, Emma! Ota sinä esimerkkiä vanhasta isästäsi, ja kun ensi kerralla menet kirkkoon, niin mene ja tee samoin ... ja kuka tietää, etkö jo ole tehnytkin ... uhria olet varmaankin tehnyt, koska äitisikin teki, mutta et liene tehnyt sitä tarpeeksi asti kirkolle, koska ei ole ollut apua.

--Mitä uhria? kysyi herra uteliaasti.

--Ilman se vain.

--Lahjaa semmoista, taikaa ...jotta jumala antaisi meren antaa ... kalaa, lintua ja mitäpähän, sen semmoista ... ja hyvää lehmän antia ... pikku taikaa semmoista, niinkuin naisilla on tapana.

--No, nyt en minä kehtaa kuunnella! sanoi emäntä punastuen.

--Ja mitä pahaa siinä olisi! Enhän minä etkähän sinä ... emmehän me pyynnöillämme häntä mihinkään pakota. Saahan se silti tehdä, mitä tahtoo. Minähän vain hänelle huomautan, ehdotan. Eihän hänen tarvitse tehdä, niinkuin minä pyydän. Mutta jos hän kuulee rukoukseni ja esimerkiksi antaa laivan joutua haaksirikkoon, niin silloin se kyllä on merkki siitä, että jumala tahtoo tehdä, niinkuin minä tahdon.

Tämä meni jo ukinkin puheiksi niin pitkälle, että näytti--jo vieraankin vuoksi--olevan aika saada hänet lopettamaan.

--Siellä kiihtyy yhä ja vesi nousee, sanoi emäntä. Saa nähdä, pitääkö papan pieni ankkuri hänen venhettään. Jos annatte Kallelle aittanne avaimen, niin hän menee noutamaan sen isomman ankkurinne.

--Kyllä se pitää. Anna kiihtyä vain. Ehkä se onkin kohta semmoinen, että kykenee pyyhkimään kansilastia mereen, jos on mitä pyyhkiä. Ehkä siellä ainakin jokin Viron potattijahti pianaikaa heittää häränpyllyä. Ja jos hyvä herra vielä antaa sumun, niin voi sieltä tulla se suuri kolmimastoinenkin, ja silloin meillä taas on herran päivät. Ei se kovinkaan kummaa tuulta tarvitseisi, kun se vain oikein tahtoisi.

--Kuka se? kysyi konsuli.

--Se ... se, sanoi ukki, iskien silmää.

--Mitä vaari sitten oikein toivoisi sieltä tulevan?

--Mitäkö? Herra kysyy, niinkuin olisi herran vallassa antaa. Herra on niin pirullisen näköinen kuin itse paha. Minä olen nähnyt hänet ja minä tiedän, minkä näköinen hän on. Hän on hyvin paljon tuommoisen koukkunokkaisen ja mustasilmäisen kaupunkikonsulentin näköinen. Mutta häneltä me emme mitään tahdo. Jos mieli jonkun antaa, niin se on sen toisen annettava.

--Nyt se jo näkee näkyjä.

--Sanokaa nyt kuitenkin, mitä toivoisitte hänen antavan, kuka hän sitten liekin.

--En tahtoisi kuin yhden ainoan asian. Jolla on se, hänellä on kaikki. Lekkerin, joka heruisi läpi vuoden, kesät, talvet, ehtymättä ... litran viinaa viikossa.

--Tietysti! Ja sitä lekkeriä varten pitäisi laivain tehdä haaksirikkoja! nauroi emäntä.

--Minä vastaan, kun herra kysyy.

--Mitäs te muut tahtoisitte, jos saisitte? kysyi konsuli, kääntyen yhtäkkiä toisten tuvassa olevien puoleen.

Ja oli niinkuin jokainen jo olisi tehnyt itselleen sen kysymyksen ja siihen vastannut. Huumaus odottamattomasta onnesta oli taas saanut heidät valtaansa, nyt niinkuin joka kerta ennenkin, kun siitä tuli puhe ja kun ukki sitä korvaan päristi. Se kulti ainaisena sammumatonna hiilloksena silmänpohjassa ja lehahti helposti liekiksi ryppyisimmillekin poskille.

--Minä tahtoisin lehmän, joka antaisi kymmenen litraa päivässä ja jolle ei tarvitsisi koskaan heiniä ostaa! Joka eläisi syömättä ja lypsäisi läpi vuoden poikimatta.

--Ottaisit kaksi yksin tein, kun kerran saat.

--Entä te?

--Minä tahtoisin, hymähti Söderling ... hymähti, niinkuin olisi ollut vain leikki kysymyksessä, mutta lausui samalla, ääni hiukan vavahtaen, hartaimman haaveensa.... Minä tahtoisin semmoiset verkot, jotka eivät koskaan repeisi, ja semmoisen venheen, joka ei koskaan lahoisi.

--Tietysti, ettei tarvitseisi talvella pannaksesi tikkua ristiin, ei paikataksesi eikä korjataksesi! Kullakin omat ilonsa. Entä sinä, Kalle!

--Anna minä sanon, mitä sinun pitäisi saada! huudahti Helga. Sinun ja Hannan pitäisi saada uusi tupa, uusi oma venhe, uusi oma ruuhi ja kaikki kalavehkeet uudet.

--Antakaa meille moottori! sanoi Hanna.

--Päästäksesikö joka tuulella kaupunkiin? pisti emäntä.

--Niin, viemään niitä kaloja, joita te saatte uusilla verkoillanne, ja sitä maitoa, jota uudet lehmänne lypsää.

Kalle, totinen, hiljainen poika, hymähti:

--Ei toki niin paljoa.

--Kyllä se siinä yhdessä menisi, sanoi ukki. Kun meri kerran rupee antamaan, niin antakoon samalla täyden sylyyksen.

--Entä sinä, Helga?

--Minä en tarvitse mitään, sanoi tyttö lyhyesti ja ikäänkuin torjuen.

--Kyllä sinäkin ... ota, kun saat.

--Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.

--Hänpä tässä juuri tarvitseisikin, sanoi hänen äitinsä yhtäkkiä totisesti, vieraan puoleen kääntyen. Sairas keuhkotautinen raukka, jonka pitäisi saada rohtoa ja hoitoa ja päästä talveksi maihin.

--Äiti, minä en tahdo täältä mihinkään, vaikka pääsisinkin, minulla on täällä kaikin puolin hyvä.

--Kesät vielä menettelet, mutta talven pitkän ryit niin, että sydäntä särkee. Voi, voi, mitä me, aika-ihmiset, hourailemme, ei meri meille mitään tuo.

--Se tuo! Minä uskon, että se tuo! Tuokoon vain minullekin, jos te, äiti, välttämättä tahdotte!

Konsuli oli kaivanut taskustaan kynän ja kääntynyt pöytään päin.

--Vai niin, vai sellaiset olisivat viimeiset vaatimukset suuresta odottamattomasta onnestanne, sanoi hän. Eihän nuo aivan mahdottomiin mene. Lasketaanko pilanpäiten, mihin summaan unelmanne rahaksi muutettuna nousisi....

--Saisihan tuon laskea. Olisi hupaisa tietää.

--... että mitä meri teille teidän mielestänne on oikein velkaa?

Kaikki tulivat, heti pilaan antautuen, Uteliaina pöydän luo, huulet hymyssä, mutta silmän pohjassa toden kiilto, niinkuin lapsilla, jotka eivät ole varmat siitä, onko joulu-ukko totta vai leikkiä.

--Vanhan herran viina, litra viikossa à 2 markkaa litra, siis 2 x 52, yhtä paljon kuin 104 markkaa vuodessa. Elinkautinen viinaeläke tekisi ehkä noin ... kuinka kauvan aiotte vielä elää?

--Jos saan vakituiset viinat, elän minä vähintäin kymmenen vuotta.

--Elätte enemmänkin, jos pidätte säästäen.

--Kyllä minä juon kerrallaan kaikki, mitä on, mutta kyllä litra viikossa kymmeneksi vuodeksi sentään riittää.

--Se oli se ... noin 1000 markkaa. Sitten tulee emännän läpi vuoden lypsävä lehmä ... mistä semmoinen saadaan ja millä hinnalla?

--Läpi vuoden lypsävä lehmä on kaksi lehmää ... kun toinen on ummessa, niin toinen lypsää.

--Yhteensä ehkä 400?...

--Kyllä ne sillä saa.

--Sitten tulee teidän aina uudet verkkonne, Söderling? Paljoko niihin tarvitaan?

--Jos saan 100 markkaa vuodessa rihmoihin, niin tulen hyvin toimeen, kun itse kudomme.

--Se olisi noin 2000:n korko.

--Ai ai!

--No, ei se nyt niin paljo.

--Paljonkos sitten tarvittaisiin nuorten kodin perustamiskustannuksiin?

Kalle arveli saavansa kaikki, mitä tarvitsi, 1000 markalla.

--Pannaan varmuuden vuoksi 2000.--Kaiken kaikkiaan siis noin 4000 markkaa.

--Kas kuinka pian se sai sen lasketuksi.

--Mutta Helgahan jäi ilman.

Emäntä tuli pöydän luo, aivan niinkuin olisi totinen tosi ollut kysymyksessä.

--Jos Helga saisi kaksikaan sataa markkaa, niin hän pääsisi lääkäriin ja saisi rohtoja niin paljon, että kyllä riittäisi, ja minä veisin hänet talveksi pois täältä kuivempaan paikkaan, koska semmoiset taudit kuin hänen kuuluvat paranevan maissa.

--Siis vielä tämän tytön osa eli, kun summa pyöristetään, 4500 markkaa....

--Ollappa tuossa pöydällä se raha!

--Tehdäppä joku laiva haaksirikon! nauroi herra, pistäen kynänsä liivin taskuun.

--Kuulkaa, herra konsuli--saanko sanoa? sanoi Söderling. Pitäisi saada vielä toiset puolet lisää! Jos kerran antaa, niin antakoon semmoisen summan, että voitaisiin ostaa koko tämä saari, sekä meidän oma puolemme että Korsun puoli.

--Luuletko, että isäntä möisi? sanoi Söderlingska.

--Möisi se! kyllä se möisi! innostui Söderling. Joka kerta kun häntä kirkolla tai kaupungissa tapaan, hokee hän: »Osta sinä minulta se saari, niin sillähän hänestä pääset. Minä en tahdo häntä häätää, kun arentinsa kerran maksaa, mutta kun saari on sinun, niin annat Korsulle semmoisen potkun, että hänestä pääset!»

--Kuka on Korsu?

--Naapuri ... tuossa toisessa päässä saaren, sanoi Söderling.

--Maailman suurin roisto! Verkkovaras! Salakalastaja! Sala-ampuja! Merirosvo! Ruumiinryöstäjä! puhkesi ukki.

Mutta emäntä otti häneltä sanan suusta:

--Sitä ei voi sanoa, mimmoinen mies se on, sillä semmoinen se on. Sittenkuin ne tulivat tänne, ei ole muilla ihmisillä ollut rauhan päivää näillä vesillä. Anastaa kaikki kalapaikat, valtaa kaikki lintukarit, pelättää pois hylkeet, kun niitä muut vaanii. Vaakkuu kuin haaskalokki kaikilla vesillä, vie saaliin nenän edestä ... eikö lie siellä nytkin.

--Ei tuo toki tässä ilmassa, arveli Söderling.

--Saat nähdä, että on, sanoi ukki ... jos ehkä löytäisi jonkun hukkuneen, jolta saisi saappaat jalkaansa.

--Elkää nyt toki....

--Niitä kenkiä, jotka sillä oli jalassa kolme vuotta sitten, se ei ollut voinut saada mistään muualta kuin merestä, mutta meri ei tuo kenkiä muuten kuin ruumiin mukana.... Vedäppäs ruumiin jalasta kengät ... otappas kuolleelta hänen omansa ja jätä hänet vesien vietäväksi!

--Onkohan nyt niin suuri ero, mistä ottaa, kun kerran merestä ottaa! puhkesi yhtäkkiä Hanna.

--Elä puhu niin, hyvä lapsi, et sinä nyt kuitenkaan sitä tarkoita, torui Söderlingska.

--Onhan se melkein aina jonkun kuolleen omaa, joka meressä ajelehtii ... pitipä hän siitä kiinni tai olipa hän sen päästänyt ... eihän siinä oikeastaan ole suurtakaan eroa.

--Kyllä siinä on ero ... sinä, kaupunkilaistyttö, et näitä ymmärrä, mutta kyllä siinä on ero. Elä nyt koetakaan puolustaa Korsun tekoja.

--Eihän se nyt teekään sitä tosissaan, sanoi Söderling.

Hanna nakkasi niskaa ja nousi ja meni ulos. Hän näkyi menevän rantaan, herran moottorivenheen luo. Kulettaja kutsui hänet sisään kädestä auttaen. He istuivat ensin perässä, sitten Hanna pujahti kajuttaan, tuli sitten sieltä taas ulos ja istahti vastapäätä nuorta, kiiltonappista miestä, sen hakkailtavaksi--minkä kaiken Kalle voi nähdä ikkunasta, toisten jatkaessa tarinataan.

--Olisi se jutkaus, puhui taas ukki.... Olisi se koko potkaus! Minä en näkisi selvää päivää enää elämässäni, jos auttaisi onni niin, että se mies joutuisi pois tältä saarelta!--Herra, kuulkaa! Mikä siinä on, ettei tässä maailmassa milloinkaan tapahdu se, minkä oikein pitäisi tapahtua? Osaako herra sen sanoa?

--Enhän tiedä ... mutta kyllähän aina väliin tapahtuukin. Ja voihan nytkin tapahtua. Terve! Toivokaamme, että merellä on ja että meri antaa ... että joku suuri laiva--niin pian kuin suinkin--tekee haaksirikon ja ajautuu tänne teidän rannoillenne.

--Ei nyt sentään aivan haaksirikkoa, sanoi Söderling, koettaen sanoa sen pilalla ... ei toki haaksirikkoa. Kunhan edes niinkään, että esimerkiksi olisi eksynyt usvassa väylältä ja saisi opastaa sen oikeaan ja kapteeni antaisi siitä palkkioksi hyvän sikarin--olisihan sitä siinäkin.

--Taikka sitten sillä tavalla ... mikä teitä itseänne eniten miellyttää.

Herra hymähti ja nousi, jokaisen tuvassaolijan seuratessa häntä kasvoilla kysyvä ilme, huulilla epämääräinen hymy. Laskiko hän leikkiä vai tarkoittiko totta? Sillä oli suupielessä syvä juova, silmäin ympärys oli musta ja silmät olivat tuuheain kulmakarvain varjossa. Oliko se ehkä pitänyt heitä pilkkanaan?

--Joko vieras lähtee? Ei suinkaan tähän ilmaan?

--Eiköhän ole jo aika lähteä. Ei se taida siitä talttua.

--Kyllä se vain yhä on niinkuin yltymään päin.

--Sisäsaaristossa me kuljemme missä ilmassa tahansa, kun vain näemme merkit, ja nehän me nyt näemme.

--Se on hieno kulkuneuvo, jonka ei tarvitse ilmoista välittää....

--Laskee laineilla kuin linnun poika, kokka ilmassa kuin kaula, perä vedessä kuin räpylät ... sitä oli hauska nähdä äsken, kun tulitte....

--Mahtanee maksaa semmoinen?

--Kyllähän se jotain maksaneekin.

--Useita tuhansia?

--Toista kymmentä kappaleen.

--Se on rahasumma se.

--Onhan se.

Herra heitti hyvästinsä ja lähti, mahtavana, pitkänä, leveänä, uusi öljytakki hartioilla--niinkuin joku kummitus, niinkuin toisen maailman ilmestys pienten kalastajain rinnalla.

Söderling käydä kääkkyröi hänen jälessään rantaan.

--Herra konsulin ei pidä ajatella, että on totta ja tarkoitettua kaikki, mitä tässä on puhuttu, ukko ja muut. Ukko puhuu aina pötyä, kun on juonut.

Herra ei sanonut muuta kuin:--Jaa, jaa, hyvästi sitten vaan, Söderling.-- Hän istui moottoriin, jonka kokka oli ankkurissa, perä maissa, ja melkein samassa puhalsi pursi liikkeelle kuin räpylälintu laineilla, kuin myrskylintu, aave, savuton, purjeeton ja airoton, paiskautuen satamasta ulapan aallokkoon yhtä äkkiä kuin oli sieltä äsken ilmaantunutkin, kenenkään osaamatta odottaa vierasta tämmöisellä ilmalla, kenenkään tietämättä, mitä asiaa sillä oikeastaan oli ollut, mutta joka oli kuin huumannut heidät, pannut heidät puhumaan sisimpänsä ventovieraalle, tuntemattomalle.

Söderlingin oli yhtäkkiä melkein ilkeä olla. Luulikohan tuo nyt ... mutta ymmärtäneehän herrakin pilan.

Kalle ja ukkikin olivat tulleet tuvasta moottorin lähtöä katsomaan, ennättämättä kuin puolitiehen rantaan, kun se jo porhalsi satamasta.

Hanna oli juossut kiikarin tuvan porstuasta ja kirmaissut kiikarikalliolle.

--Se tervehtii lipullaan! Hyvästi, hyvästi! Kalle, joudu pian, muuten et kohta näe mitään!... Nyt meni herra kajuttaan....

Emäntä ja Helga olivat jääneet tupaan. Emäntä istui kädet helmassa, hetken aikaa, sitten hän sanoi kuin heräten:

--Niin! Siinä se nyt meni.

--Ajattele, äiti, jos se olisi mahdollista ... jos meri auttaisi ... jos meri antaisi sen, mitä me olomme vailla!

--Ei se anna ... sanoi hän kuin torjuen, elä kuvittelekaan, ei pidä semmoista uskoa....

--Jos oikein uskoisi?

--Ei sitä osaa semmoista uskoa, huoahti emäntä.

--Minä osaan ... minä koettelen.

--Joko ne nyt taas, humalaiset, nostivat veret sinunkin päähäsi. Olet ihan punainen....

--Olette tekin.

--Mene jäähdytteleimään, lapsi raukka.... Hanna, mitä se siellä huitoo ihan naapurin nenän edessä!

Söderling ja ukki tulivat takaisin.

--Se sanoi sen moottorinsa maksavan toista kymmentä tuhatta markkaa, sanoi Söderling. Mutta kyllä se maksaa kaksikymmentäkin tuhatta.

--Mitä lienee silläkin tuloja vuodessa, joka voi pitää semmoisen.

--Niitä on kaupungeissa semmoisiakin, joilla on viisikymmentäkin tuhatta.

--On semmoisiakin, joilla on sata tuhattakin.

--Kuinka voi olla niin rikkaita ihmisiä? Mitenkä voidaan tulla niin rikkaiksi?

--Ne perivät monissa polvissa, kaupunkien porvarit.

--Ei ne aina peri. Toisia auttaa onnensa.

--Ehkä ne--löytävät.

--Mitä ne löytäisivät ... ryöstävät, rosvoavat, raastavat köyhiltä ... sosialistit puhuvat kuin puhuvatkin totta, ärisi ukki, yhtäkkiä äissään jostain, pöydälle jäänyttä pulloa tarkastaen.--Jos saisi pelastaa tuommoisen herran moottorinkaan, niin olisi siinä kaikki, mitä meikäläiset tarvitsisivat. Jos sen kone tällä säällä joutuu epäkuntoon, niin siinä se onkin, airoton ja purjeeton.

--Olkaa nyt vaiti, pappa.

--Sellainen kitupiikki. Ilkesi jättää jälkeensä tuon tyhjän pullon, vaikka oli ruuma toisia täynnä.

--Oli joutavaa, pappa, että puhuitte hänelle sitä kaikkea, mitä puhuitte. Luulee vielä, mitä luulee.

--Luulkoon.

--Ei sieltä mitään tule ... ei ole tullut eikä tule.

--Vaikkei tulisikaan, hauska sitä on sentään aina kuvitella, sanoi Kalle, joka oli tullut Hannan kanssa tupaan.

--Kuvitella! puuskahti Hanna. Kuvittelemista, sitä sinä osaat.

Syntyi jurottava hiljaisuus. Innostuksen ja huumauksen sijaan oli yhtäkkiä tullut kuin ujostus ja pettymys jostakin.

--Pthyi! sylkäisi ukki. Taisin minä sille pötyä puhua, mitä lienen puhunutkin. Olisi vielä edes viinaa.... Hohhojaa! Menen maata.

Hän meni kompuroiden ulos ja kuului potkiskelevan jotakin kammarissaan porstuan takana.

--Mitä se nyt taas siellä?

--Tyhjää lekkeriään.

Emäntä oli korjannut kupit ja kahvipannun pöydältä ja pyyhkinyt sen. Ilta oli alkanut pimitä. Pienessä tuvassa oli jo melkein hämärä. Ei nähnyt ommella eikä paikata verkkoa. Helga jätti työnsä ja hiipi ulos, saaden yskäkohtauksen mennessään. Hänellä oli oma kesämajansa kalliolla vähän matkaa tuvasta, se vanha, maihin nostettu, meren tuoma kajutta. Istahtaen sen seinämälle, penkille, jonka edessä hänellä oli pienoinen kukkasmaa, hän näki Hannan tulevan ja pysähtyvän vähän matkan päähän, häntä huomaamatta. Kalle tuli ja jäi seisomaan hänen taakseen. Hanna ei tuulelta kuullut hänen tuloaan. Helga näki, että Kallella on aikomus salaa tarttua häntä hartioihin. Silloin Hanna käännähti, löi alas hänen kätensä ja lähti menemään, pysähtyen kuitenkin kohta, jolloin Kalle taas saavutti hänet.

--Miksi sinä nyt noin, Hanna? Miksi sinä nyt taas olet noin tyly?

--Siksi, ettei tästä nyt kuitenkaan tule mitään! kivahti Hanna. Minä en tule koskaan tuohon teidän vanhaan tupaanne, yhteen kaikkien muiden kanssa. Sen olen sanonut ja siinä minä pysyn ja sen sinä tiedät. Sinun uusi tupasi, josta aina puhut, ei ole vielä alullakaan. Ethän vielä ole saanut edes tuota ruuhtasikaan valmiiksi, vaikka olet sitä koko kesän tuhrinut.

--Kun loppui laudat.

--Mikä loppuu, sen oikea mies hankkii.

Kalle koetti lyödä leikiksi.

--Elä nyt aina toru. Suusi mököttää niin rumasti. Uskotaan, että meri antaa.

--Meri ei anna teille milloinkaan mitään. Ei sinulle eikä teille kenellekään. Meri ei anna mitään nahjuksille. Antaapas se Korsulle ja hänen penikoilleen. Sillä ne ovat semmoisia lokkeja, jotka lentävät ja liikkuvat. Ne ovat liikkeellä missä ilmassa hyvänsä. Mutta te juoksette rantoja kuin rantasipit, odottaen, että laine siihen jonkun raakun heittää. Et sinä täällä saa milloinkaan mitään aikaan. Minä menen pian takaisin kaupunkiin.

--Ethän, Hanna.

--Menen, ja jos tahdot minut, niin tule mukaan ... siellä on sinullekin työtä.

--Mitä työtä siellä olisi?

--Raitiokonduktöörin tai sahvöörin tai moottorimasinistin tai mitä hyvänsä ... niillä on hyvät palkat. Konsulin masinistikin, joka on samalla sahvööri, saa kaksisataa kuussa ... kyllä minä toimitan.

--Ennen sitten menen taas vaikka merille ja koetan siellä.

--Ja tulet yhtä tyhjänä takaisin kuin viime kerrallakin.

--Eihän ollut minun syyni, että laiva ajoi karille ja minulta meni kaikki.

--Ajaapas ne siellä karille!

Hanna pyörähti ja meni. Kalle jäi alakuloisena seisomaan. Sitten hän astui muutamia askelia ylemmä kiikarikalliolle, josta voi nähdä meren, ja jäi siihen seisomaan. Hänen housunsa olivat repeytyneet takaa, hänen kyynärpäänsä olivat rikki.

Helgan tuli häntä niin sääli, että itku tyrskähti kurkkuun.... Hanna jättää hänet, hän jättää hänet varmaan. Kun vielä odottaisi jonkun aikaa. Kun Hanna vain uskoisi.... Sillä totta kai meren täytyy antaa Kallelle takaisin se, minkä se on siltä kerran ottanut. Meri on sen hänelle velkaa. Kallella olisi jo oma tupansa, jos vain meri ei olisi vienyt hänen ansioitaan.

Helgan tuli yhtäkkiä niinkuin kaikkien, niinkuin koko maailman onnettomuus olisi ollut hänen hartioillaan ja niinkuin hänen olisi pitänyt se poistaa, saada se poistetuksi millä tavalla tahansa. Hän nousi ja meni majaansa.... Meren täytyy antaa Kallelle se, minkä se häneltä otti. Jonkun laivan täytyy ajaa maihin, että me saamme sen pelastaa, vaikka olkoon vain vaikka tuommoinen ryssän moottori tai miinavenhe. Tai vaikka joutuisi edes joku pieni kansilastikaan mereen, tai vaikka vain hajoaisi joku lautta, että siitä saisi tuvan hirret. Ei niin paljoa kuin toivottiin ... ei niin, että kaikille osansa. Vaan jotain, jonka Kalle saisi pelastaa ja josta saisi hyvän ja kunniallisen palkinnon. Eihän ukki tarvitsisi viinojaan ... ei isä verkkoihinsa ... ei äiti lehmäänsä ... enkä minä ... aina me jollain lailla niinkuin tähänkin asti. Ei muuta kuin että Kalle saisi ... ettei Hanna häntä jättäisi.... Voi, voi, että minäkin olen täällä heidän rasituksenaan, kun en kuitenkaan voi tehdä parempaa työtä ... en jaksa soutaa, en kulkea kalassa! Meren täytyy antaa Kallelle....

Ja Helga lankesi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili:

»Jos, hyvä Jumala, tahtosi on, että joku laiva ajaa karille, niin anna sen ajaa karille niin, että me voimme sen pelastaa. Minä uskon, että annat. Anna sen tapahtua iankaikkisen armosi ja rakkautesi tähden. Mutta elä kuitenkaan anna meidän tähtemme ihmishenkiä mennä hukkaan.»

II

Kun miehet aamulla nousivat kahville, näki Söderlingska heti, että ne olivat nukkuneet yönsä yhtä huonosti kuin hänkin. Olivat happamia ja velttoja ja haukottelivat ärjähdellen.

Jotain sanoakseen hän virkkoi:

--Tuuli on hiukan tyyntynyt, ja näyttää siltä, kuin vesikin rupeisi laskemaan.

Kukaan ei vastannut. Härpittyään kahvinsa poistui ukki ensin ja lähti kiikari kainalossaan toikkaroimaan vastatuuleen kiikarikalliolle, josta hän, vähän aikaa tähysteltyään, palasi takaisin, mennen yhä haukotellen ja syleskellen omaan huoneeseensa toiselle puolen porstuan. Kalle odotti siksi, kunnes kuuli, että ukki oli laskenut kiikarin sen telineelle porstuan oven pieleen, otti sen siitä ja meni sitten hänkin kiikarikalliolle. Söderling oli pannut piippunsa ikkunalaudalle ja kun näki Kallen palaavan, lähti hän ja meni häntä vastaan, ottaen taas vuorostaan hän kaukoputken. Kalle tuli sisään ja istahti penkille, tylsänä lattiaan tuijottaen, kädet riippuen polvien välissä.

--Ottakaa, tytöt, kahvia ja menkää tekin katsomaan, mitä meri antaa, sanoi emäntä, iva äänessään. Ehkä tuo teidän silmänne onnella antaisi, koska ei näy antavan miesten.

Hanna seisoi porstuassa ja suki tukkaansa, tyly ilme paksuilla huulillaan ja tummilla kasvoillaan. Helga istui jo verkkotelineensä ääressä, rinta onttona, selkä suurena, ja kutoi, posket kalpeina, mutta silmät hehkuen tavallista enemmän. Tuontuostakin hän loi pikaisen silmäyksen ulos ikkunasta, mutta vetäisi yhtä äkkiä päänsä pois, ikäänkuin torjuen sitä uteliaisuuttaan, että sinne katsoi.

--Ei siellä mitään näy. Se on sitten nyt niin itara, ettei ole heittänyt laudan pätkää maihin. Olisi ne muuten naapuri kai jo aikoja sitten vienyt. Siellä oli akka taas mahallaan kalliolla. On varmaan valvottu koko yö, vuorotellen vahtia pidetty.

--Oletteko tekin ollut jo tähystämässä? kysyi Helga.

--Olin jo, kahvin kiehuessa.--Missä lie itse Korsu poikineen, koska heitä ei ole näkynyt pariin päivään. Luultavasti makaavat Ulkokarilla väijymässä. Turhaan silloin täältä kiikaroidaan. Luulisi siellä olevan yhtä hyvän meidänkin miesten olla.... Kuulitteko, tytöt, mitään viime yönä?

--En minä ainakaan, sanoi Hanna.

--Minusta oli niinkuin olisin kuullut huutoja ja hätälaukauksia ja miesten ääniä, vaan ainahan niitä on kuulevinaan. Ukko se luultavasti uneksi ja paukutti kantapäillään sänkynsä selkään, kun tuo ei yöksikään riisu saappaitaan. Se oli ainakin varma, että joku hiipi ladon ohi Käärmesaareen päin. Päivällä ne ei toki ilkeä meidän puolelle, mutta yöllä hiivitään ja otetaan mitä saadaan. Oli myöskin niinkuin olisi pyöritetty tyhjiä tynnöreitä kalliota pitkin, tai niinkuin niitä olisi heitetty ylös merestä ja sitten taas vierineet sinne takaisin. Vaikka minä kuinka olisin vetänyt peitettä pääni yli, niin yhä kuulin samaa. Että pitääkin semmoista uskoa ja ajatella ... ettei pidä saada yölläkään rauhaa. Vakuuttipa itselleen kuinka tahansa, niin aina sitä sittenkin odottaa.

--Äiti ... sanoi Helga yhtäkkiä.

--Mitä niin?

--Ei mitään.

--Ehkä sinäkin kuulit?

--En.

--Minä olisin oikein iloinen, jos kerrankin voisin lakata siitä meren annin ainaisesta odottamisesta.... Hohoo, kuinka kahvi sentään on hyvää aamutuimaan. Mitäs olisi elämä, jos ei olisi sitä ... jos pitäisi alkaa päivänsä ilman. Taitaa niitä olla niinkin onnettomia.... Olkoon se viimeinen kerta, kun siitä rikastumisesta tässä tuvassa haaveillaan ja haastetaan ja huumautaan. Huomenna lähdetään kalaan, sanoipa meri mitä tahansa. Tottahan monen viikon sama tuuli vihdoinkin ajaa ainakin silakan maihin. Siitä se kuitenkin on lopulta eläminen. Jos olisivat meidän miehet toisellaisia eivätkä semmoisia iankaikkisia nahjuksia kuin mitä ovat!

Hanna, joka vihdoinkin oli tullut juomaan kahviaan, turskahti
hyväksyvästi.

--Saa nyt nähdä, mihin tänäänkään ryhdytään. Ei mihinkään.

--Äiti hyvä, elä nyt tora isää, kun hän tulee.

--Tuleeko se jo? Ei sinun tarvitse antaa äidillesi neuvoja.

Söderlingska oli vähän aikaa vaiti. Kalle nousi, otti takkinsa ja näkyi menevän rantaan. Söderlingskakin teki lähtöä, mutta pysähtyi vielä puheihinsa, pusertaen pannuaan.

--Mokomakin moottoriherra, senkin konsulentti. Uskotellaan ja luulotellaan ja sitten varmaankin takanapäin nauretaan. Hävytön laski tuohon pennin päälle puhtaaksi rahaksi, minkä meri muka voisi tuoda, niinkuin olisi rahat omasta lompakostaan pöytään paiskannut. Lennettiin siihen kuin kärpäset sokerisylkeen ... mahtoi nauraa partaansa. Herrat aina nauravat meille takanapäin. Saattaa parhaallaan kertoa kaupungissa, että siellä Saukkosaaressa nyt odotetaan tuhansia maihin tulevaksi ja ostetaan saaret ja muut. Se vain puuttuisi, että naapuri saisi tietää, mitä täällä puhuttiin.

--Mistä se sen saisi tietää.

--Ole varma, että se ensi kerran käydessään hakee käsiinsä konsulin rengin ja urkkii siltä kaikki. Sinä haastelit, Hanna, sen kanssa ... minkälainen mies se oli?

--Semmoinen hauska nuori mies.

--Räkättelitte minusta liikaa ... ei minusta sovi toisen morsiamen räkätellä jokaisen nuoren miehen kanssa. Minusta tuntui, että Kalle kävi siitä surulliseksi.

--Milloinka se Kalle sitten on muuta kuin surullinen?

--Ei minua vähääkään ihmetyttäisi, jos Korsun akka pianaikaa tulisi ja kysyisi: »No, joko on tullut ne kymmenen tuhatta?» Ei olisi ihme, jos se tulisi siitä asian alkaen pistelemään. Vaan tulkoon, saa sanan sanasta. No, siinä tulee pappa laahustaen vuorta alas. Saa hänkin odottaa verkkorihmojaan minkä minäkin läpi vuoden lypsävää lehmääni.

--Äiti, lupaa, ettet sano isälle mitään ... minun on niin paha olla, kun sinä sille riitelet.

--En sano, en sano, otan rainnan ja menen lypsämään.

Ei hän kuitenkaan malttanut, kun Söderling samassa tuli.

--Minkätähden sinä jo nyt tulit pois? Olisit vielä vähän tuijottanut, niin ehkä olisi tullut, mitä odotat.

--En minä mitään odottanut ... muuten vain katselin.

--Ethän sinä ... muuten vain merta ihailit ... menisit vielä vähäksi aikaa. Oliko Korsun akka vielä siellä kalliolla mahallaan?

--En katsonut.

Emäntä meni, mutta kääntyi vielä ovessa:

--Mihin ne on meidän reippaat tänä päivänä aikoneet kouransa iskeä?

--Onko sinulla siinä vielä tippa kahvia pannussa?

--Liehän tuota, ja jos ei ole, niin keitetään uusi pannu, keitetään uusi-- sittenpähän jaksetaan raataa ... kahvi se on poikaa antamaan voimaa.

--Anna minä kaadan, ehätti Helga väliin.

--Multaisitte nyt viimeinkin edes sen perunamaan Kallen kanssa.

Silloin Helga huudahti:

--Kalle soutaa ulos merelle!

--Onko se nyt sillä päällä taas? Enhän minä sillä mitään tarkoittanut. Luulikohan se nyt todella, että minä tahdoin sitä lähtemään Ulkokarille tässä ilmassa? Mitä se nyt enää hyödyttää! On siellä otettu, jos on mitä tullut. Aina täällä tehdään asiat jotenkuten nurin.... Vie sahrat pellolle, niin minä sitten tulen kanssasi niiden kurkeen--jos ne on kunnossa.

--Kunnossa niiden pitäisi olla.

Mutta kai Söderling ei kuitenkaan ollut siitä aivan varma, koska kurkotti naulalaatikon hyllyltä, ennenkuin meni.

--Ota narua samalla! huusi emäntä jälkeen--ei se naulaamalla pysy--jo se oli keväällä poikki.

--Onko sinulla narua jossain?

--Tuossahan tuota riippuu naulassa nokkasi alla.

Söderling otti narun ja meni. Hänen mentyään kysyi emäntä Hannalta:

--Oliko teidän välillänne mitään, koska se meni niin sanan puhumatta?

--Ei minun tietääkseni, sanoi Hanna.

--Minusta vähän siltä näytti.

--Tarvitsetteko muuripataa?

--Mitä sinä sillä?

--Pesisin vaatteeni.

--Onko totta, mitä olit sanonut, että aiot lähteä?

--Kenelle minä sen olen sanonut?

--Helga sanoi kuulleensa, että olit uhannut.

--Vaikka lähtisinkin--vaan saatan kai minä pestä vaatteeni, vaikken lähtisikään. Vai onko teillä minulle jotain muuta?

--Eihän toki, pese vaan pestäväsi.

--Minulla on kyllä omat kokoamani puut.

--Hyvä on.

Hanna meni.

--Siitä tulee tuosta äksy miniä, jos tullakseen, tuhkasi Söderlingska hänen jälkeensä.--Senkin letukka. Ei olisi isoa vahinkoa, vaikka menisikin. Ei siitä kuitenkaan olisi pitkän päälle kalamiehen akaksi, herraspiiasta.

Niin ne taas menivät--Helgan suruksi--kukin taholleen, ärtyisinä ja pahatuulisina heti aamusta alkaen, mitkä murjottaakseen omissaan niinkuin Kalle ja Hanna, mitkä äykkääkseen ja riidelläkseen niinkuin äiti ja isä pianaikaa perunamaallaan, heille kaikista ikävimmässä työssään. Kun se taas alkaa tällä tavalla, niin sitä kestää yhden itätuulen ajan.

Helga yksin jäi tupaan pistämään verkkoaan, poskessa hehkuva täplä ja kuumeinen silmä kyyneltä keittäen. Käpy keikkui laihoissa, hermostuneissa sormissa, kurahtaen silmukan läpi ja vetäisten siihen rasahtavan solmun. Rinnasta tuli tuontuostakin, yhtä säännöllisesti kuin hengitys, kuivahko, kiireinen yskäisy, ikäänkuin paeten jotain ja jotain edellään ajaen.

Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt: tein väärin, kun rukoilin jumalalta sitä, mitä rukoilin. Juuri sentähden tämä myrsky ei antanut mitään, että rukoilin. Jumalalta ei saa semmoista rukoilla. Jumala ei anna mitään niille, jotka kadehtivat toisiaan ja toivovat toisten vahinkoa. Semmoiseen tarkoitukseen jumala ei anna. On suuri synti häneltä sitä pyytää. Jumalalta täytyy ensin rukoilla sitä, että hän antaisi meille toisen ja paremman sydämen. Ehkä ei auta, rukoilipa miten hyvänsä, kun on semmoinen viha naapurien välillä kuin meidän. Pitäisikö rukoilla vihamiestensäkin puolesta? Niinkö, että antaisit, hyvä Jumala, meren tuoda Korsullekin samalla kuin meillekin? Kun pääsisi pian kirkkoon ja saisi puhua opettajattarelle....

Äiti tuli lypsyltä, rainta maitoa täynnä, vaahto kuohuen yli reunojen, yhtäkkiä ihan toisella tuulella kuin äsken. Hän liikahteli vielä kulmikkaasti ja ääni pysyttelihe karuna, mutta silmän pohja hymähteli ja kasvojen rypyt olivat laukeamaisillaan kiristyksestään.

--On se siunattu asia, että tuo lehmä edes jotain antaa. Ne ovat ne ruohot ja kaislat, jotka rämmin Käärmesaaren suosta. Kun saisi siihen laskuojan poratuksi, niin eläisi tällä saarella kaksi lehmää ilman konsulin rehurahojakin. Sadalla markalla sen saisi. Sen minä säästän vielä vaikka kahvirahoista.... Se on sitten vasta lystikäs lehmä, tuo Tepla. Katsoo maurottaa, niinkuin olisi hyvillään, että saa antaa ja että on mitä antaa. Ollappa meri semmoinen kuin meidän Tepla....

Ja puuhatessaan siinä maitonsa kanssa, ensin sitä pyttyyn siivilöidessään ja sitten pyttyä hyllylle asettaessaan ja peitellessään, puheli emäntä yhä:

--Tää on paksua kuin kerma.... Eläkä sinä, Helga, sitä sure, että minä välistä riitelen. Täytyyhän minun, eihän tässä päästäisi mihinkään, jos en minä hiukan kiinnittäisi purjenuoria. Heidän kokkapurjeensa aina lepattaa. Olisi varmaan nytkin jäänyt sahrain aisa korjaamatta ja peruna multaamatta.... Ei se Hanna sitä heitä, sillä mistäpähän saisi paremmankaan. Antaa vain peitota vaatteitaan päivän, siitäpähän itsekin pehmiää.... Eikös ala ilma jo hiljetä. Ennen puoltapäivää on ehkä siivo sää ja yöksi päästään kalaan. Huomenna on ehkä tynnöri silakoita suolassa. Pääasia on, että ollaan tyytyväisiä.

--Kunpa voitaisiin....

--On yksi asia, jota kun muistan, kohta tulen hyvälle päälle, olipa maailma kuinka musta tahansa, niinkuin se välistä on. Meillä ei ole koko tässä talossa ei niin mitään väärällä tavalla hankittua tavaraa eikä ainoatakaan luvattomasti pidätettyä esinettä eikä kalua. Kaikki, mikä on merestä joskus milloin saatu, on aina rehellisesti ilmoitettu tulliin, niinkuin laki vaatii. Tullipäällysmies sanoo aina: »Ei nyt toki tuonvertaisen tähden tarvitse tulla.» Niinkuin silloinkin, kun tuli se tyhjä viinitynnöri, jos muistat, joka nyt on lähteen puitteena. »Vähän tai paljon», sanoin minä tulliherralle, »mutta se on meille omantunnon asia». Mikä on oikein, se on oikein.... En kertaakaan ole punninnut väärin kalarannassa, vaikka rouvat olisivat olleet kuinka kauvan tahansa katsomatta. Ei koko tällä rannalla ole kuin yksi ainoa akka, joka ei pane huonompaa tavaraa astian pohjaan ja parempaa päälle: Minä panen aina huonommat eri astioihin ja paremmat niinikään eri astioihin.. Kerran sanoi asessorska minulle markkinarannassa: »Jos vaan kaikki lienee sitä, miltä näyttää.»--»Tahtooko asessorska, että kumoan nelikon tuohon?» minä sanoin.--»Sitä ei Söderlingskan tarvitse tehdä, minähän vain laskin leikkiä. Kyllähän kaikki tietävät, että Söderlingska ei koskaan petä.» Siinä istui Korsun akka viereisessä venheessä ja kuuli kaikki, vaikkei ollut kuulevinaan. Sillä kyllä se on niin, ettei maailmassa sittenkään ole sen suurempaa onnea kuin että tietää olevansa rehellinen. Mitä olisi raha, rikkaus, valta ja kunnia, jos ei olisi rehellisyyttä! En ymmärrä, kuinka voisi elää sellaisessa ainaisessa ilmitulemisen pelossa kuin missä Korsujenkin varmaan täytyy alinomaa elää.

--Osannevatko nuo raukat edes pelätä.

--Olenko minä milloinkaan kertonut sinulle, mitä pastori sanoi meistä kerran?

Helga tiesi, mitä oli tulossa, mutta antoi mielellään hänen kertoa.

--»Ne ovat tämän saariston aatelia nämä Söderlingit. Ne ovat sitä vanhaa pohjaa. Söderlingit ovat melkein ainoat rehelliset ihmiset koko saaristossa. Heistä ei ole koskaan kuultu, että olisivat varastaneet, anastaneet tai edes puhuneet valetta. Ja eikö ole omituinen kohtalon iva, että juuri heillä pitää olla naapurinaan saariston suurin ryöväri?» Kenellekäs se olikaan sen sanonut?

--Opettajattarelle....

--Jaa, niin ... sinähän sen kerroitkin....

Söderling pisti päänsä ovesta:

--Nyt on aura perunamaalla!

--Hyvä on, minä tulen!--Helga, elä nyt jää koko päiväksi siihen yksille sijoillesi. Vaikka menisit Käärmesaaren lahteen katsomaan, onko sinne noussut tuulella säyneitä tai lahnoja.

Söderlingska lähti reippaasti ulos ja huilahutti mennessään tyytyväisen virrenvärssyn.

Hetken kuluttua, kun oli päässyt silmukkarivin päähän, työnsi Helga telineensä syrjään ja lähti hänkin ulos.

III

Tuuli oli ilmeisesti tyyntymässä ja taivas ohenemassa. Ennenkuin Helga oli ehtinyt verkko- ja kala-aittain kohdalle, välähti päivä pilven raosta. Hänelle tuli tarve tuntea sen lämmintä ja samalla saada tuulensuojaa. Hän tiesi, mistä sen löytäisi. Ulko- ja sisäsataman välisen kannaksen poikki, jossa oli vain ruuhen päästävä kapea väylä satamasta toiseen, hän meni, kiveltä kivelle astuen, kotisaaresta toiseen saareen.

Se oli suurehko, korkea maa, ulkomeren puolelta jyrkkä ja mantereen puolelta loiva ja sileäkallioinen. Keskusta oli kuin kumottu jättiläiskuppi, jonka reunat sitä siihen pilvistä paiskattaessa olivat murskautuneet sen ympärille sokkeloiseksi raunioksi. Saari oli siltä kohdalta täynnä kuiluja ja rotkoja. Haljenneiden paasien välissä kasvoi toisin paikoin metsää, toisin paikoin kanervan- ja marjanvarsikkoa; siellä ei, kuilukäytävissä, tuntunut mikään tuuli eikä sinne kuulunut meren kohina kovimmallakaan myrskyllä.

Se oli ollut tämä Helgalle hänen läsnä ollessaan yllätysten ja kaikkien kummien maa. Aina hän sinne marjoja etsiessään hetkeksi eksyi, ennenkuin sitten taas löysi tien, joka halkeama halkeamalta, paasi paadelta pujottelihe ja kohosi saaren ylimmälle laelle, sen tasaiselle kupukannelle, joka paikoin kasvoi kanervaa ja maan tasalla matelevaa kuusikkoa, toisin paikoin oli sileää kuin hiottu kivi. Ylinnä oli sammalta paisuva suopyörylä, jonka keskessä kasvoi yksi ainoa leppä, latva pyöreä kuin petäjän, rungossa telkän pesä.

Tuuli vielä ja leppä ravisteli päätään tyytymättömästi ja kuin torjuvasti. Oli täysi paiste, ja meri liekehti vaahtopäinä vedenalaisten karien ylitse ja vedenpäällisten ympäri. Hattara tuli auringon eteen ja pyyhkäisi varjonsa ensin omaan pihaan, jossa isä ja äiti astelivat vakoaan selät köyryssä ja Hannan pesupadan alta tuprusi vihaisten vihuripäiden tempoma savu--ja siitä Korsun puolelle, jossa ei näkynyt muuta kuin heidän tupansa harja ja ullakon ikkuna kallion takaa, kuin lakkaamatta vaanien, mitä Söderlingin puolella tapahtui.

Helga haki tuulensuojaa ja löysi sen tietystä paikasta. Vähän alempana kallioseinäin kulmauksessa oli tasainen permanto kuin pieni linnan piha, kolmelta puolen suljettu, yhdeltä avoin idän aurinkoon, lämmin ja tyven. Aivan sen alla oli lahti kuin umpilampi, jonka vain kaitainen, kohtisuorana kohoavien kallioiden välitse kulkeva salmi yhdisti mereen.

Siitä aukeni yhtäältä eteen koko itäinen ulappa ja häämöitti kaukaa Hylekarin majakka, toisaalta sisäsaaristo ja mantereen metsäinen piikkiharja.

Siinä oli ollut yksinäisen, toverittoman tyttölapsen monivuotinen leikkipaikka. Yhä vieläkin näkyi siinä kivistä rakennettuja tarhoja, tarhojen sisässä taloja ja kirkkoja ja niiden ulkopuolella laitumelle pantuja lehmiä ja lampaita, kaikkein hienoimpia kiviä, erimuotoisia, erivärisiä, punaisia, sinisiä, valkeita, ruskeita, rannoilta poimituita ja hameen helmassa tänne kannetuita.

Siinä häärivälle ja hyrähtelevälle oli kesä tyyninä päivinään antanut kaikki ilonsa, kun kotona tuli ikävä; siinä seisoskelevalle ja avosilmin uneksivalle oli meri näyttänyt kaikki ihmeensä: kaukana paistavat purjeet, karien ympärillä haastelevat haahkaparvet, ulapoilla itkevät hylkeet ja ilmassa nauravat lokit, totensa ja valheensa--laivan, joka, milloin hän vain sitä oikein hartaasti halusi, ilmaantui auringon tietä, täysin purjein, tyynelläkin kokka vaahdoten, sitä suurempana kuta kauvempana, sitä pienempänä kuta lähempänä ... milloin haihtuen ilmaan kuin usvapallo, milloin pienen kalavenheen kokoisena, mutta katettuna ja kannellisena kuin suuri laiva kolmine mastoineen ja raakapuineen saapuen aivan saaren alle, salmen suuhun, mutta siihen aina kadoten. Sinne sitä vastaan juosten ei tyttö siellä siitä koskaan nähnyt jälkeäkään, ei vedenviriäkään. Mutta se oli ollut siinä, »enkelien laiva», jolla he tulivat maihin kahvia keittämään. Hän oli kuullut soittoa ja niinkuin toisten lasten heleitä ääniä. Monet kerrat, melkein milloin tahansa hän itse niin tahtoi, sai hän sen tulemaan. Ja toisin kerroin tähän tullessaan oli hän taas nähnyt sen menevän, pakenevan salmen suusta ulapalle, kallellaan kuin myrskyssä, purjeet melkein vettä viistäen, niinkuin pelästynyt lintu, suureten kuta kauvemmaksi tuli auringon alle. Sentähden hän täällä liikkui hiljaa, koetti yllättää sen hiipimällä, päästä kiven suojasta sitä läheltä katsomaan. Mutta aina se oli lahden suusta menossa ulapalle.

Oli jo kauvan siitä kuin se oli lakannut tulemasta ja menemästä, mutta aina sittenkin, yhä vieläkin, tuli Helga siihen varpaillaan hiipien. Sillä lahdessa oli melkein aina vesilintupoikue tai nousi siihen säyne ja lahna suurissa parvissa, jotka oli helppo pyydystää sulkemalla salmen suu.

Luultavasti oli siinä lahnaparvi nytkin, koska vesi oli sekaisin. Mutta ennenkuin lähti ottamaan siitä tarkempaa selkoa, istahti hän auringon lämmittämälle kalliolle, nojasi selkänsä kiviseinään, joka oli sekin lämmin kuin tuvan uunin kylki, ja antoi auringon hivellä ja hyväillä jäseniään, joilla muuten melkein aina oli kylmä.

Oli niin suloista samalla ajatella, että äiti taas oli hyvällä tuulella.

IV

Söderling ja Söderlingska astuivat yhä vakoaan, toinen vetäen, toinen työntäen. Molempia heitä jo uuvutti ja olisi tehnyt mieli huoata, mutta kun toinen ei sitä esittänyt, niin ei toinenkaan.

Äijä oli kompuroinut huoneestaan tuvan nurkalle eikä näyttänyt tietävän, mihin ryhtyisi. Hän seisoi kädet taskussa, polvet koukussa, selkä köyryssä ja naama happamena, ja oli juuri tirskahuttanut kaikkein halveksivimman sylkäisynsä kaikkein halveksivimmilta huulilta, kun näki Helgan viittovan leppäkalliolta.

--Mitä se tyttö siellä huitoo?

Samassa näki sen Söderlingskakin ja painalti auran kären multaan, niin että vetäjä oli lentää selälleen.

--Mitä Helga siellä huitoo? Onko se nähnyt meressä jotain?--Jo nähdään!-- Tullaan! Tullaan!--Lakkaahan jo!

Hän teki kädellään kieltävän liikkeen, viitaten kiukkuisesti Korsuun päin. Helga näytti ymmärtävän, koska samassa katosi.

--Se on varmaan nähnyt meressä jotain. Miksei se tule itse sanomaan? Tarvitseeko koko maailman saada tietää, jos siellä nyt onkin joku laudanpätkä. Aina se on niin malttamaton.

--Luultavasti siellä on lahnoja Kalliolahdessa, sanoi Söderling.

--Mene ja ota riimuverkot aitasta.--Hanna, mitä sinä juokset?--Onko se hullu?

Mutta Hanna, joka hänkin oli nähnyt Helgan, meni jo täyttä karkua kannaksella, hameet polvissa hulmuten.

Muut olivat, verkot selässään, ehtineet juuri Käärmesaaren kannaksen yli, kun Hanna jo juoksi heitä vastaan Kalliolahdesta päin, posket hehkuen, silmät palaen.

--Siellä on meren saalista ... meren saalista!

--Mitä saalista ... missä?

--Kalliolahdessa ... Helga näki ... minä näin....

--Mitä te näitte ... missä Helga on?

Ne koettivat olla tyyniä ja välinpitämättömiä, isä, äiti ja ukki, mutta vapisivat jokainen, niin etteivät polvet tahtoneet pitää.

--Helga on tuossa....

Helga kyyhötti kiven kupeella, raskaasti hengittäen ja sylkien verta, mutta samalla hymyillen, saamatta sanaa suustaan, viitaten kiihkeästi lahteen päin.

--Mutta sanokaahan toki, mitä siellä on?

--En minä tiedä, huohotti Hanna.

--Vaan tottahan näit?

--Joitain mustia ... mättäitä ... suuria kuin pakkilaatikoita ... koko lahti on niitä täynnä.

Hanna pyörähti ja karkasi takaisin sinne, mistä oli tullut. Verkot romahtivat kallioon, ja vanhat riensivät rantaa pitkin, eukko eilimäisenä. Siinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten taas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli sitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi. Ukki suurine saappaineen jäi jälkeen, lipesi pari kertaa, kaatui ja saapui viimein kiroillen ja ronkkoaan pidellen lahden pohjaan, jossa muut seisoivat sanattomina, huohottaen hekin juoksustaan.

Heidän edessään oli lahden pohjaan ajautuneita neliskulmaisia esineitä, vieri vieressään kiinni, joitain, joista he ensi näkemällä eivät voineet sanoa, mitä ne olivat. Niiden ympärillä oli karkeaa säkkikangasta ja ne olivat kiedotut rautavanteihin.

--Mitä ihmeitä ne ovat nuo? Turvepehkupaaleja ne eivät ole, mutta joitain paaleja ne ovat.

--Kiskaistaan maihin muuan ja katsotaan.

--Näen minä katsomattakin, sanoi ukki, jo nuorestakin minä näen, että ne ovat pumpulipaaleja....

Kiskaistiin kuitenkin yksi miehissä maihin. Söderling ratkoi veitsellä kangasta ja sai sieltä pian esiin kuivaa, pilaantumatonta pumpulia.

--Kauvan ne eivät ole vedessä uineet.

--Ovat luultavasti jotain kansilastia.

--Mitä luulet tuon painavan?

Paalia kohotettiin ja sen paino arvioitiin noin sadaksi kiloksi.

--Paljonko edestä luulette olevan tavaraa tuommoisessa?

--Mitä maksanee kilo pumpulia?

--Koivistolainen kertoi kerran löytäneensä pumpulipaalin ja saaneensa löytäjäisiä viisikymmentä markkaa, kolmanneksen sen hinnasta.

--Tuommoinen olisi siis sadanviidenkymmenen arvoinen?

--Kuinka monta niitä siinä on?

Kaikki laskivat, osoitellen sormillaan kutakin paalia erikseen, ja saivat kahdeksantoista.

--Tuolla on vielä kaksi ja salmen suussa tulee kolmas.

--Niitä on siis jo nyt ainakin kaksikymmentäyksi.

--Se tekee siis noin kolmetuhatta markkaa! huudahti Hanna.

--Ja meressä voi olla vielä kuinka paljon tahansa.

--Se on tietysti vain pieni osa, joka on osunut salmen suusta sisään.

--Vaan kuinka ne ollenkaan ovat siitä osuneet?

--Se on ikuinen ihme!

--Se on niinkuin isä jumala itse olisi ne tänne ohjannut ... ajanut kuin lampaat karsinaan.

--Niin onkin ... minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli tullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.

--Tulivathan ne halotkin silloin ... viisi syltä yhtenä yönä.

--Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.

Oli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli nähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli heittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin lampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin tavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen kären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt hajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka puhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen suuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi mereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.

Tämä oli ukin arvelu.

Helga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet--omia teitään ... suoraan siihen, missä olivat ... kolme tuhatta... kolme tuhatta markkaa ... kuin taivaan tietä!

--Tulivatpahan miten tahansa ... ne ovat nyt nostettavat heti maihin, sanoi emäntä melkein hätäillen.

--Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.

--Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla siellä, missä on... niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.

Helga hymähti taas. Hän tiesi, ettei meressä ollut tämän enempää.

--Ei vitkastella nyt!

--Eihän ne nyt siitä mihin mene.

--Vaikkeivät ... mutta ei vitkastella nyt. Söderlingska oli melkein hengästynyt jo ennen kuin ryhtyi työhön.

--Käytäisiin ensin aamiaisella.

--Käykää ... käykää ... minä jään ... käykää ja pankaa tupakka ja maatkaa ruokalepo... saan minä nämä Hannan kanssa yksinkin maihin! Hanna, juokse puoshaka pihasta. Eläkä vie verkkoja mennessäsi sieltä ... anna naapurin jäädä siihen luuloon, että täällä ollaan kalassa.

Hän ryhtyi heti kiskomaan saalista maihin, ja muiden täytyi seurata mukana. Paalit vedettiin ensin kaikki luisulle rannalle ja kiskottiin ja kannettiin siitä ylemmä kahden kallion väliin, jossa niitä ei voinut nähdä maalta eikä mereltä.... Sitten ne katettiin sammalella ja kanervan varsilla.

--Täytyy siinä olla tarkka vainu sillä, joka ne siitä löytää.

--Miksi ne ovat noin piilotettavat? kysyi Hanna.

--Siksi vaan, vastasi emäntä.

Oli tuskin joudettu sanaa vaihtamaan puskiessa ja puuhatessa. Syömättä ja juomatta oli päivä mennyt. Oli jo melkein pimeä, ennenkuin päästiin pois. Oli tyyntynyt ja sataa tuhutti. Helga oli mennyt ennen muita keittämään kahvia ja laittamaan ruokaa.

--Täällä on jo Kallekin! huusi hän tulijoille oveen.

Kalle istui ääneti pöydän päässä ikkunan alla, märkänä ja väsyneen näköisenä.

Nyt Söderlingska ei enää saanut riemuaan pidätetyksi.

--Meillä on kolme tuhatta! Mitäs sinulla on, poika?

--Mitä lie tuossa, sanoi Kalle nostaen märän esineen vierestään penkiltä pöydälle.

--Mikä se on? Mitä siinä on?

--Katsokaa.

Sen sanottuaan hän nousi ja meni ulos.

--Mitä siinä on? Mikä käärö se on? Tehkää tulta, että näkee!

Käärö, jonka Kalle oli jättänyt pöydälle, oli nahkainen torvikotelo. Sen sisässä oli toinen kotelo vahakankaasta, josta ilmaantui tukku papereita, niinkuin laivan papereita. Niitä avattaessa patosi pöydälle setelitukku.

--Tässä ... tässähän on rahaa.... Se on ... se on löytänyt rahaa.

Hanna syöksyi ulos Kallen jälkeen. Kalle seisoi kalliolla, päin sateeseen.

--Kalle, sinä olet löytänyt rahaa! Tiedätkö sinä, että sinä olet löytänyt rahaa?

--Tiedän.

--Kalle!

Hanna tahtoi käydä häntä kaulaan, mutta Kalle työnsi hänet pois ja lähti menemään.

--Mikä sinun on?

--Ei mikään.

--Tule tupaan!--mutta Kalle vetäytyi vältellen yhä edemmä. Hanna riensi takaisin sisään.

--Tässähän on tuhansia! huusi emäntä--kuinka monta tuhatta lieneekään!-- Hän koetti turhaan laskea rahoja.--Lue sinä, Hanna! Minkä maan rahaa se on?

--Tien gulden, luki Hanna setelistä. Näissä on sama kymmenen numero ... ei, toisissa on viiden.

--Paljonko se on meidän rahassa?

--Elähän, montako niitä on?

--On näitä ainakin sata.

--Paljoko se on meidän rahassa?--Kalle sen kyllä tietää. Minne se meni? Saahan nyt sisään se poika. Miksi se ei tule?

--En tiedä, mitä oikkuillee.

Mutta samassa Kalle tuli, istahtaen ynseästi sänkyynsä oven suuhun.

--Minkä maan rahoja ne ovat nämä?

--Hollannin guldeneja, jurahti Kalle.

--Paljonko on tämmöinen kymmenen guldenia meidän rahassa?

--Lienee se ainakin kaksikymmentä.

--Kaksikymmentä ja sata! Silloin meillä on, Kalle, kaksituhatta markkaa.

--Ei meillä ole vielä mitään, sanoi Kalle.

--Löytökalu on sen, joka on sen löytänyt.

--Tottahan!

--Vasta sitten, kun omistajaa ei ole ilmaantunut.

--Ne makaavat meren pohjassa! remahti Hanna.

--Hiljaa, tyttö, elä huuda! Pankaa ovi kiinni! Vedä, Helga, uutimet ikkunan eteen.

Katseita kulki ristiin, toisesta toiseen. Ei kukaan oikein tiennyt, mitä toinen ajatteli. Helga veti uutimet ikkunan eteen. Söderlingska koetti sitoa seteleitä yhteen pinkkaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin sai sen tehdyksi. Söderling pyörähteli ja tepasteli niinkuin hätäissään jostain. Ukko istui pöydän kulmalla kasvot kiinteinä niinkuin hammasta purren, huulet samalla aukeillen, silmät älyttöminä ja tuijotti rahoihin, saamatta sanaa suustaan. Hanna väijyi Kallea, Helga keitti kahvia, kasvoilla voitonriemuinen, melkein hurmaantunut ilme.

--Ulkokariltako sinä ne löysit? kysyi Söderling.

--Sieltä.

--Oliko se ajautunut maihin?

Kalle ei vastannut.

--Oliko naapuri siellä? kysyi Söderlingska, osaamatta muuta.

--Ei.

--Et nähnyt siellä pumpulipaaleja?

--En.

--Voi, hyvä jumala, onko nyt milloinkaan kuultu, että meri antaa puhdasta rahaakin! Minne minä nämä nyt panen?

--Anna Kallelle, nehän ovat Kallen.

--Äiti panee vain ne omaan talteensa.

--Samahan se on ... yhteistähän meille on kaikki, nämä ja paalit myös....

Hänen kasvonsa repeilivät, hän tempasi esiliinansa silmilleen ja pillahti itkuun.

--Mitä siinä on itkemistä! ärähti ukki. Mutta hänenkin kasvojaan repi ja leuka järisi.

--Semmoinen summa rahaa, jolla saattaa saada mitä tahansa ...
kuolinpäiväänsä saakka....

Söderlingska samassa tointui, kahmasi rahat ja lennätti ne suinpäin kaappiin ja paiskasi oven kiinni.

--Elä pane niitä sinne ... pistä ne takaisin koteloon ... pane ne kirstuun!...

--Niinpä niin ... kirstuun ... Kuinka paljon pitää antaa pois, jos omistaja ilmaantuu?

--Löytäjä saa silloin vain kolmanneksen, jos sitäkään.

--Vaan jos omistajaa ei ilmaannu?

--Silloin saa kruunu hänen osansa.

--Pitäkää suunne siinä! karjaisi ukki. Ei penniäkään pois! Mikä on löydetty, se pidetään! Sekä rahat että paalit. Lyhentämättä!

--Niin minustakin! sanoi Söderlingska.

--Vaan pitäneehän toki ilmoittaa tulliin! Eikö? sanoi Söderling.

--Ei!

--Semmoinen on kuitenkin laki.

--Laki! Mikä laki? tiuskaisi ukki, melkein kuin vimmastuen.

--Isä, rauhoittukaa ... ei nyt rakenneta riitaa ... ollaan tyytyväisiä ... hyvä kaikki, miten hyvänsä.

--Eikö kuitenkin pitäisi tehdä niin kuin on oikein, koetti vielä Söderling.

--Niinhän tehdäänkin ... niinhän tehdäänkin. Mutta nyt minun täytyy saada ruokaa ja kahvia.... Kas niin, elä seiso siinä, Söderling, niinkuin puulla päähän lyötynä ... olethan sinä sen näköinen kuin olisi tapahtunut joku kauhean suuri onnettomuus. Kas niin, onko sinulla kahvia, Helga? Kun en ole sitten aamun saanut tilkkaakaan ... tahtooko joku muukin ensin kahvia?

--Minä söisin ensiksi, sanoi Söderling.

--Ka, syö, mikset syö ... onhan siinä ruoka edessäsi.

Ruoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään, niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan. Leuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain vilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui ennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:

--Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat rikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.

--Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.

--Ja minun myös, sanoi Helga.

Äiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin silmäkulma urkki.

--Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä ilmoittaisi mitään tulliin?

Kalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset jossain muualla.

--Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.

--Eikö? Miksei?

--Ei kukaan tule niitä kuitenkaan kysymään.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Minä tiedän.

--Kuka niitä kysyisi! puuttui ukki puheeseen, poski ruokaa pingollaan. Näille tavaroille ei tule perijää eikä rahoillekaan. Se laiva, josta ne on kotoisin, on meren pohjassa. Kun rahat ja paperit kerran tulevat maihin, silloin on se laiva uponnut tai ainakin sen miehistö hukkunut. Ei tuo käärö olisi joutunut merellä ajelehtimaan, jolleivät miehetkin olisi joutuneet mereen. Kyllä kapteeni aina pitää viimeiseen asti kiinni laivansa papereista. On löydetty hukkuneita merikapteeneja, jotka ovat puristaneet niitä rintaansa vasten niin, että on täytynyt väkisin luita longistaa. Ei ne niitä eläissään hellitä.

Kalle oli lakannut puremasta, sitten hän taas jatkoi.

--En minä kuitenkaan luule, että kenenkään on tarvinnut hukkua, sanoi Helga varmasti ja iloisesti. Ovat voineet tulla jotenkin muuten.

--Mitenkä muuten? hönkäisi ukki.

--Jumala on voinut antaa ne suoraan.

--Mitenkä suoraan?

--Ka, antakaa te Helgan uskoa, niinkuin hän itse tahtoo. Ja uskokaa te, pappa, niinkuin te osaatte. Helga tietysti tarkoittaa sitä, että tämä on kuin jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun jumala antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja särkyneistä venheistä.... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!

--Ei penniäkään pois, kun kerran on saatu!

--Silloin tapahtuu vääryys.

--Ja mikä? Ja kenelle?

--Totta laivan isännälle.

--Eihän, koska laiva kerran on vakuutettu ja lasti myös.

--Sitten vakuutusyhtiölle.

--Ei sillä ole aikaa eikä sen kannata periä merestä kaikkea, mitä siihen laivain kannelta tippuu. Sen rahoissa ei muutama kymmenkunta pumpulipaaleja paljoakaan tunnu. Vaikka tietäisivät, tuskin viitsisivät vaivautua niitä noutamaan. Olen puhunut näistä asioista herrain kanssa kuinka monesti tahansa. Niillä on ihan eri rahansa ja kassansa, joista tämmöisiin tarpeihin otetaan, eikä niiden tulot siitä yhtään lyhene, vaikka laivoja hukkuisikin. Yhtä suuria korkoja ne silti maksavat, menköön laivoja pohjaan tai olkoon menemättä. Kuta enemmän haaksirikkoja tapahtuu, sitä enemmän vakuutusyhtiöt ansaitsevat, sillä sitä enemmän ja sitä korkeammalle toiset vakuuttavat. Ja jos siinä vähän häviäisivätkin, niin herroja ne ovat, rikkaita, semmoisia kuin eilinen konsuli. Ja lyhentämättä ne ottaa. Ja mitä sanoo pelastuslaivan kapteeni, kun saapuu hylyn luo? »Raha tai henki! Maksa pois, mitä minä tahdon, tai mene pohjaan.» Semmoisia ne on ne, yhdet niinkuin toisetkin.

--Juuri niin se on!

--Ja saakos ne sitten mitään siitä, mikä on mennyt pohjaan! Ottakoot sieltä ensin! Siellä sitä kuitenkin on enin siitä, mikä mereen on joutunut. Onko meren pohja milloinkaan kenellekään maksanut takaisin? Ilmoittaako se koskaan tulliin? Sinne olisivat menneet pian paalit ja rahatkin, vettyneet ja menneet pohjaan. Jos ei sattunut Helga menemään Käärmesaareen, niin huomenna ehkä olisivat uponneet. Kuluuhan välistä viikkoja, ettei siellä kukaan käy.

--On nyt kuitenkin vähän kaameaa ajatella, että laiva ja miehistö ehkä makaavat meren pohjassa tuolla jossain ja me täällä kätkemme heidän tavaroitaan.

--Elä sinä jarruta! Ja kuka sen on sanonut, että laiva on uponnut ja miehistö hukkunut?

--Juuri äsken te, appi-ukki, itse arvelitte niin, sanoi Söderling.

--Yhtä hyvin saattaa arvella, ettei se ole uponnut. Tai ei ainakaan miehistön ole tarvinnut hukkua. Käärö on muuten voinut joutua mereen.

Kalle niinkuin vähän vavahti, ja toiset luulivat hänen aikovan sanoa jotain. Ei hän kuitenkaan sanonut, eivätkä toisetkaan kysyneet.

--Ei luulisi enää nykyiseen maailman aikaan ihmeitä tapahtuvan. Vaan sillaikaa kun me kiikaroimme ulos ja sieltä odottelemme ja päivittelemme, ettei tule mitään, ja olemme pahalla tuulella, sillaikaa virta kantaa lekuttaa pumpulipaaleja kotilahteen ja rahaa omille rannoille. Onko koskaan semmoista kuultu?

Mutta ei Söderlingska kuitenkaan saanut mielialaa nousemaan.

Kalle jurotti ja Söderling oli yhä huolissaan olevan näköinen.

--Vaan jos ei paaleja ilmoiteta, kuinka ne sitten saadaan rahaksi?

--Myödään, tiemmä! Heitä se minun huolekseni! Vaikka lähden heti paikalla Helsinkiin--ja niin lähdenkin ... ja myön jollekin virolaiselle. Ykskaks se on täällä jahdillaan ja paalit lahden takana.

--Entä mitenkä rahat?

--Ne vaihdetaan.

--Helsingissäkö?

--Siellä tai muualla tai missä tahansa ... elä sinä sitä sure..

--En minä sitä.

--Mitäs sinä sitten! Kas niin! Elä siinä mökötä! Sillaikaa kun minä hankin rahat, sinä soudat Boolen isännän luo ja puhut valmiiksi Saukkosaaren oston. Saat sanoa minua valehtelijaksi, jos ei Korsu jo ensi talvikelillä aja huoneitaan toiseen saareen, ellei tahdo myödä niille, joilla on, millä siihen paikoilleen ostavat. Tuparakennus ainakin jää, koska se on tehty talon metsästä. Siinä on nyt teille, Kalle ja Hanna!

--Ettäkö että--?

--Juuri niin! Kun vain ripeästi liikutaan.

--Olisipa se!

--Se se olisi! Alatko älytä?--Tuleeko Kalle toveriksi kaupunkiin?

--En tule, sanoi Kalle jyrkästi.

--Minä tulen! huudahti Hanna.

--Minä myös, sanoi ukki.

--Sehän sopii. Kyllä minä teidänkin kanssanne pärjään.--Eikä sitten muuta kuin lähtöä laittamaan!

Eukon touhu tempasi mukaansa kaikki, Söderlinginkin. Hän muisti, että isonpurjeen selkänuora oli mennyt poikki viime retkellä ja pari knaappia irtaantunut. Tytöt alkoivat äidin lennättäminä huiskahdella tuvasta aittoihin, aitoista tupaan, sieltä rantaan, kooten tavaroita, vieden niitä venheeseen, muistaen sitä, unhottaen tämän ... kahvipannu oli puhdistettava, spriikeittiö pantava kuntoon, piirakoita oli paistettava. Kaikki juoksivat, ei kukaan astunut, ukkikin hölkkäsi noutaessaan lähteestä vettä viinalekkerillään, joka pian taas oli oleva parempaa täynnä. Kalle yksin ei puuttunut mihinkään. Sen hän kuitenkin teki äitinsä pyynnöstä, että veti kalasumpun maihin ja otti siellä olevat muutamat hauet ja kampelat ja pani ne vasuun vesiheinien väliin.

Mutta kesken kiireen valtasi Söderlingin epäilys ja katumus.

--Jos siinä sittenkin tulee paha synti, jos ei ilmoiteta tulliin, niinkuin laki vaatii?

--Jos mikä synti tulee, tulkoon minun synnikseni! Ei siitä nyt ainakaan semmoista tule, että tarvitsee helvettiä pelätä. Pikku katumuksella se on semmoinen sovitettuna, että pitää, minkä löytää. Ole sinä huoletta, ei sinun missään tapauksessa tarvitse mennä helvettiin; jos sinne kenen on mentävä tästä talosta, niin kyllä minä menen ... kaikkien puolesta.

--Äiti, kuinka te saatatte? kauhistui Helga.

--No, olitko sinäkin nyt siinä? Suottahan minä, kun se tuossa turhia....

Mutta hätkähti hän itsekin omia puheitaan.

Hupeni siinä yö lähtöä laittaessa, ja oli jo täysi päivä, ennenkuin päästiin purjetta nostamaan.

Pidellessään kokkaköyttä tuli Söderlingin vielä kerran paha olla.

--Kuulehan, Emma, eikö sittenkin olisi parasta tehdä, niinkuin laki vaatii?

--Heit' irti vaan!--Jako minä tyytyisin vain löytäjäisiin ja rupeisin odottamaan niitä vuoden päivät?--No, eikö sittenkin ole klyyvarin knaappi poissa ... kuinka monta kertaa minä olen ... heitä irti! sanon minä. Kun meri kerran miehelle antaa ... nyt mennään ja sillä hyvä!

--No, no, menkää sitten, menkää sitten!

--Onnea matkalle! huusi Helga iloisesti esiliinaansa heiluttaen. Ja Hanna heilutti vantin varassa seisoen vastaukseksi omaansa.

Ja heidän hyvä tuulensa tarttui Söderlingiinkin.... Ehkä se on niin ... ehkä on niin.... koska Helgakin sanoo ne jumalan lähettämiksi.

--Hurraa, hurraa! Heiluta, Kallekin, Hannallesi, kun se juuri sitä varten seisoo vantissa ... on se sorja tyttö....

Mutta Kalle seisoi hiukan ulompana, jurona, kädet taskussa ja kääntyi pois jo ennen kuin venhe oli päässyt sataman suusta.

V

Söderling seisoo taas, ties kuinka monetta kertaa, Kalliolahden rannalla, pumpulipaalien kätkön luona, ja miettii, miten on meneteltävä, sitten kun Viron jahti tulee niitä noutamaan. Sillä sitä Emma tuskin on ollenkaan ajatellut, ja se on kuitenkin hyvin arka asia, jos mieli saada se tehdyksi naapurin näkemättä. Tekipä sen miten hyvänsä, kyllä se aina tulee saamaan siitä vihiä. Mukavinta olisi tietysti hinata jahti salmesta sisään ja vetää tuohon kallioon kiinni ja hiivata siitä paalit suoraan ruumaan. Mutta silloin naapuri heti kummastelemaan, niiksi jahti tulee tähän Kalliolahteen eikä kotisatamaan, niinkuin ne tavallisesti tekevät säätä pitäessään tai lastia ottaessaan. Mutta jos jahti taas ankkuroi kotisatamaan, täytyy paalit soutaa täältä sinne ihan sen silmäin alatse, ja silloin se vasta oikein saakin tietää, vaikka tuon tekisi kuinka yön aikana tahansa. Voisihan olla, että tässä ehtisi miehissä yhtäkkiä hiivata paalit niin kiireesti jahtiin, ettei se ehtisi tulla nuuskimaan. Onhan meitä kolme miestä, heitä on kai yhtä monta, ja akkaväki lisäksi, Emma ja Hanna, kaikkiaan neljä paria. Se kävisi kylläkin pian. Ja jos sitten luulee hänen saaneen vihiä, niin voihan virolainen, ennenkuin lähtee merelle, ollakin laskevinaan tulliin päin, maita kohti, ja sieltä vasta yön tultua palata merelle.... Ei sitä ehkä sittenkään petä. Aina se on jossain nuuskimassa. Joka verkon nostoa se vakoilee kiikarillaan. Ilmiantoa se kyllä ei tule tekemään, vaikka saisikin vihiä.

Mutta yhtäkkiä Söderlingiä tympäisi. Hän
tahtoi päästä sitä ollenkaan ajattelemasta.
Tehköön Emma, niinkuin tahtoo. Senhän se
oikeastaan on asia.

... Minähän en ole löytänyt mitään. Olkoon se niiden asia, jotka ovat löytäneet. Vastatkoon Emma puolestaan ja myös Kalle, jos on mitä vastaamista. Minähän en ole muuta kuin ollut vähän apurina. En minä voi eikä minun tarvitsekaan mennä kenenkään löytöjä ilmoittelemaan. Itse se on ennenkin löytönsä pitänyt ja ilmoittanut. Eihän tässä saa ottaa omiin tarpeihinsa pienintä lankunpätkääkään, jonka se on sattunut löytämään. Pitäköön nyt paalinsakin. On hänen asiansa, miten hän ne lastaa ja lossaa.

Siihen Söderling aina tuli ja siitä hän taas vähän päästä lähti, tullakseen siihen jälleen takaisin.

Hän asteli kotiin ja kun näki Kallen veistämässä airopuuta, meni hän siihen ja alkoi veistää hänkin.

--Mitenkä sinä, Kalle, luulisit, että olisi paras tehdä, kun virolainen saapuu jahtinsa kanssa? Olisiko parempi ottaa Kalliolahdesta vai omasta rannasta, ettei naapuri saisi vihiä?

--En tiedä, sanoi Kalle yksikantaan, tehkää niinkuin tahdotte.

Söderling olisi oikeastaan tahtonut kysyä poikansa mieltä kokonaan toisesta, mutta ei saanut sitä suustaan irti.

--Tyyntyy yhä, sanoi hän hetken kuluttua. Voisi ehkä viedä koetteeksi silakkaverkot.

--Viedään vain, sanoi Kalle.

--Luuletko, että olisi parempi laskea tuohon Kampelakarin ympärille vaiko viedä ulomma Ulkokarin päähän?

--On vaikea tietää. Jos koettaisi ensin lähempää.

--Kai siitä nyt kävisi ainakin turskasiiman syötiksi.

He tiesivät kumpainenkin tarkoin tehtävänsä, ja hetken kuluttua olivat verkot, painot, nuorat ja kohot kannetut venheeseen. Kalle souti kokassa, isä huopasi perässä. Ei puhuttu sanaakaan, Kalle oli melkein tyly ja tuijotti veteen airon viereen.

--Oli se kaunis summa rahaa, minkä sinä löysit, alkoi isä viimein kuin liehakoiden. Olihan se aivan erikoinen ihme. Harvoin semmoista kuulee. Onhan kuultu, että maasta löydetään raha-aarteita, mutta liekö milloinkaan kuultu, että ne tulisivat vettä viilettäen. Kuinka sinä sen käärön oikein keksit? Ei sitä niin pientä ollut aivan helppo huomata. Mistä sinä sen oikein löysit? Uiko se veden päällä?

--En kai minä olisi sitä pohjastakaan saanut.

Kalle katsahti ulapalle kuin vaistomaisesti, vastoin tahtoaan, mutta käänsi samassa päänsä äkkiä takaisin, niinkuin säikähtäen.

--Ajattelin, että jos se olisi ajautunut maihin ja sieltä jostain olisit sen löytänyt.

Enempää ei isä saanut urkituksi eikä hän oikeastaan tahtonutkaan sitä.

Laskettiin kiviriippa tuttuun paikkaan, kiinnitettiin koho, heitettiin verkot, pantiin vielä toinen kiviriippa, kiinnitettiin siihen jadan toinen pää--eikä taaskaan sitä tehtäessä puhuttu sanaakaan ... kumpainenkin tiesi tehtävänsä.

--Saa nähdä, mitä antaa ... vaiko ei antane mitään.

--Miksei antaisi?

--Kun on jo antanut niin paljon.

--Eihän tiedä.

Kun ei isä tarttunut airoonsa, ei poikakaan voinut sitä tehdä. Venhe kellui siis hetken myötätuuleen.

--Hohhoo ... ja-jaa, huokasi Söderling.--Jaa--jaa, huokasi hän uudelleen ja tarttui sitten airoonsa ja painoi sen veteen, kun ei Kalle sittenkään sulanut kysymään....

Mutta hänen täytyi saada se sanotuksi. Oltiin jo kotisalmen suussa, kun Söderling yhtäkkiä pysähytti huopaamisensa, niin että ruuhi melkein pyörähti ympäri.

--Luuletko sinä, Kalle, että siinä tulee tehdyksi suurikin synti, jos ei ilmoiteta tavaroita ja rahoja tulliin?

--En minä tiedä. Mitä se minuun kuuluu! purkihe Kalle melkein vihaisesti.

--Kuuluuhan se sinuunkin.

--Annoin rahat äidille. Silloin ne ei kuulu.

--Osasihan niistä saat sinäkin.

--En pyydä penniäkään.

--Yhteisestihän ne kulutetaan. Jos siinä tulee muille synti, niin tulee sinullekin.

--Tulkoon sitten.

--Vaan jos se siis on mielestäsi synti, ettei ilmoiteta, niin mikset sanonut sitä äidille heti, niin olisi asetettu toisin?

--Ei olisi äiti kuitenkaan välittänyt--eikä Hannakaan.

--Mutta miksi se sinusta on väärin?

Kalle kiskaisi airollaan, pakottaen isän vastaamaan huoparillaan. Kun hän kiinnitti soutuaan, oli isällä täysi työ pitää venhettä oikeassa suunnassa.

--Minä tässä oikeastaan syyttömin olen. Minä en ole mitään löytänyt. En ole muuta kuin ollut apuna korjaamassa. Äitisihän se kaiken niin tahtoi ja järjesti.

Ja kun Kalle ei vastannut:

--Tekisinkö sitten mielestäsi oikein, jos soutaisin heti tulliin ja ilmoittaisin, ennenkuin tulevat kaupungista?

--Mitäs teidän tarvitsee mitään ilmoittaa, jos tavarat teidän mielestänne kerran eivät ole teidän. Eihän yhden synti ole toisen synti.

--Eipä niin.--Mutta miksi sinä puhut ja olet, niinkuin olisit vihainen minulle?

--En minä teille.

Oli tultu maihin. Ruuhi kiskaistiin ylös. Kalle viskasi veden, ja isä meni askareilleen.

Koko päivän Kalle jurotti, ollen milloin selin, milloin syrjin. Syötyään hän lähti heti ulos.

Söderling loikoi penkillä. Helga oli korjannut pois ruuat ja astiat ja istuutunut työnsä ääreen ikkunan luo.

--Nyt se taas soutaa merelle.

--Mikä häntä oikein vaivannee?

--Kai niillä oli jotain Hannan kanssa.

Söderling otti kiikarin ja meni kalliolle. Helgakin oli utelias ja seurasi mukana.

--Mitä se oikein mahtanee siellä? Äsken se oli ylhäällä kalliolla ja tähysteli joka suunnalle.

--Katseleisiko hylkeitä tai lintuja?

--Ottiko se pyssyn?

--En nähnyt.

Söderling antoi kiikarin Helgalle ja meni aittaan, missä pyssyjä säilytettiin kesällä; mutta siellä ne olivat kaikki, Kallella ei ollut pyssyä mukanaan.

--Nyt se tulee kallion takaa ja menee ruuhelleen.... Nyt se soutaa salmessa edestakaisin, niinkuin haraisi. Mitä se sieltä voi harata? Olisiko joskus ennen ampunut hylkeen ja sitä haraisi? Eilen sillä kyllä saattoi olla pyssy mukanaan.... Nyt se on taas maissa ja tähystelee.

--Ehkä etsii hän uutta saalista merestä?

--Luuleekohan tuo nyt sen vielä tuovan jotain? Tyytyisi siihen, mitä jo on löytänyt. Eihän nyt merikään mahdottomia anna, joka päivä.

Kalle palasi vasta hämärissä.

--Löysitkö mitään?

--En.

--Turhaan siellä enää soudat. Ei sieltä tule mitään silloin, kun sitä asian alkaen koettaa etsiä.

--En minä ole etsinytkään.

--Luulin, että olit katselemassa. Kyllä kai on tullut maihin kaikki, mikä on tullakseen. Ja onhan meidän tarpeeksi tullutkin.

--Kyllä kai--yli tarpeenkin.

Se se sitä sittenkin painostaa....

Oltiin aamulla menossa verkkoja nostamaan. Tuntui kuin ei tultaisi saamaan mitään... Kun pääsikin se Emma, ennenkuin tämä oikein selvitettiin. Väärinhän se on. Se mikä on väärin, se on väärin. Siitä varmaan kerran, ehkä piankin, tulee jumalan rangaistus. On saattanut vihastua niin, ettei anna vuosikausiin silakkaa. Ei ne silloin pumpulipaalirahat paljoakaan tunnu. Eikä tunnu Kallenkaan rahat, jos silakkavesi kerran joutuu kiroihin. Se kun joutuukin kiroihin, niin se voi joutua vuosikausiksi.

Mutta verkot olivatkin niin täynnä kalaa, että nousivat läjänä venheeseen. Mitä se merkitsee? Sitäkö, että jumala sittenkin sen hyväksyy? Antaisiko jumala noin, jos olisi pannut pahakseen? Saattoihan se hyvinkin olla hänen lahjansa, koska Helga on tietävinään, mistä sitten tiennee.

Söderling rauhoittui rauhoittumistaan. Kun vain saisi Kallen samaan uskoon. Luulisi tuon tästäkin ymmärtävän.

Mutta Kalle oli yhä samallainen, kävi päivä päivältä yhä kankeammaksi ja jurommaksi. Taas hän souti merelle, taas hän näkyi siellä kävelevän ja tähystelevän ja niinkuin haraavan. Ja kotiin tultuaan se sitten vain istuskeli kalliolla ja tuijotti eteensä.

Söderlingin täytyi saada puhua ja päivitellä.

--Mikä häntä oikein vaivannee? Ei saa mieheltä vastausta mihinkään. Ei virka päiväkausiin sanaakaan. Luulisi pitävän olla iloinen, kun sai semmoisen rahan. Nythän nuo pääsee yhteen Hannan kanssa. Vaan ei olla meillä tyytyväisiä silloin, kun ei ole, eikä sittenkään, kun taas on. Vaikka kyllä minä toisekseen sen hyvin ymmärrän. Painaa se minuakin. Väärin se on minustakin, ettei menty tulliin. Koska kerran on aina ennenkin menty.

--Mutta eihän se ole väärin! Minä tiedän sen!

--Mistä sinä sen sitten mm tiedät?

--Minä tiedän!

--Sanoisit sen sillekin, niin ehkä sekin siitä pääsisi.

--Minä sanon sen sille heti paikalla. Missä se nyt on?

--Tuollahan se.

Helga sysäsi syrjään telineensä ja meni ulos.

Hän oli ajatellut sen toisin. Hän ilmaisee sen vasta myöhemmin, vasta sitten, kun paalit on myöty ja saatu rahat ja niillä rakennettu tupa Kallelle ja Hannalle--sinä päivänä, kun heidän huoneensa on valmis ja kun istutaan ja juodaan tuliaisia häiden jälkeen. Silloin hän pyytää opettajatarta puhumaan ja hän puhuu: »Nyt meidän, rakkaat ystävät, kuitenkin on muistettava, että tämä kaikki on saatu Herralta. Herraltahan meille kaikki tulee, mutta tämä tupa on tullut hiukan eri tavalla kuin tavallisesti. Se on saatu rukouksen avulla. Herra on kuullut yhden kaikkein pienimpänsä palavan rukouksen. Hän rukoili yön hiljaisuudessa, ja Herra kuuli hänen äänensä. Herra antoi sen siksi, että sitä häneltä rukoiltiin. Siitä siis näkyy, että Herra kuulee meidän rukouksemme. Meidän tulee uskoa se ja meidän tulee rukoilla, aina rukoilla, kaikkein eikä vain yksien.» Ja sitten olisi rukoiltu yhdessä ja veisattu yhdessä ja Herra olisi saanut sijaa heidän kaikkien sydämissään....

Niin oli Helga sitä kuvitellut. Mutta miksei hän voisi ilmaista sitä Kallelle jo ennenkin? Kalle ei saa murehtia. Hänen täytyy tietää, millä tavalla hän sai rahansa, kuka hänelle ne antoi. Hänen täytyy voida ottaa vastaan jumalan lahja ja siitä iloita.

Kalle istui kala-aitan kynnyksellä panemassa silakanpaloja turskasiimaan. Helga kyykähti hänen viereensä häntä auttamaan.

--Ei se ole mikään synti, jos ei ilmoitetakaan tulliin. Isä luulee, että sinä sitä haudot. Isä hautoo sitä itse ja luulee, että sinäkin sitä haudot. Mutta mikä on jumalan anti, sen saa pitää lyhentämättä.

--Mistä sinä tiedät, että se oli jumalan anti?

--Koska minä sitä häneltä rukoilin ja se samassa myös tuli.

--Mitä sinä rukoilit?

--Että myrsky ajaisi jonkun laivan maihin. Ja tapahtui niin. Ensin tuli minulle paalit ja sitten sinulle rahat.

Kalle tuijotti melkein kuin kauhuissaan sisareensa. Sitten hän yhtäkkiä hypähti ylös, niinkuin aikoen paeta, mutta istuutui samassa, typertyen takaisin aitan kynnykselle.

--Mistä sinä tiedät, että minun rahani tulivat sinun rukouksestasi?

--Koska minä rukoilin juuri sinulle, puhui Helga, hymy huulillaan, näppärästi ja iloisesti pistellen silakanpaloja koukkuihin.... Juuri sinun tähtesihän minä rukoilin ... juuri sitä, että sinä saisit, mitä tarvitset ... että jumala antaisi niin paljon, että riittäisi sinulle ja Hannalle. Ja tapahtui niin. Pidä sinä siis vain kaikki, koska se oli jumala, joka ne lähetti.... Kalle, mikä sinun on?

Kalle oli taas noussut, harppasi rihmavasun yli, lähti menemään, pyörähdellen kuitenkin kalliolla, niinkuin ei olisi tiennyt minne. Sitten hän yhtäkkiä pysähtyi, tuli takaisin ja syöksi suustaan raskaasti hengittäen:

--Se ... se ei ollut jumala, joka lähetti, vaan piru.

--Mitä sinä sanot?

--Vaan piru!

Hän pyörähti kiukkuisesti toisaanne ja riensi pitkin askelin ruuhelle, jonka aikoi sysätä veteen. Jättäen sen tekemättä lähti hän hartiat kyyryssä kuin raesateen alla juoksemaan Käärmesaaren kaalamolle päin, mutta pysähtyi taas, kääntyi, tuli Helgan luo ja sanoi, silmät kuin älyttöminä päässä:

--Minä ryöstin ne ruumiilta.

Sen sanottuaan hän yhtäkkiä kuin jonnekin lymytäkseen, kuin pakopaikan löydettyään, syöksähti Helgan aittaan.

Helga riensi sinne jälestä. Kalle oli heittäytynyt hänen vuoteeseensa ja makasi siinä poikkiteloin, selkä nyyhkytyksistä hytkyen.

--Kuule, Kalle, nouse--mitä sinä sanoit?

Helga koetti nostatella häntä istumaan.

Kalle voihki toisen vuoron, koetti toisen vuoron voittaa itseään, painautuen kiinnemmäksi seinään.

--Kuule, mitä sinä sanot? Ethän sinä ruumiilta ryöstänyt?

Mutta ei hän uskonut itsekään, mitä tahtoi uskotella. Kyllä Kalle oli tehnyt, niinkuin sanoi. Ja Helga lyykähti kirstulleen vuoteensa päähän, nyyhkyttäen hänkin.

Isä oli ilmestynyt oveen.

--Mikä sille tuli? Mitä te itkette?

--Kalle ryösti ne rahat ruumiilta.

--Eihän....

Yhtäkkiä Kalle lakkasi hytkymästä, tempasihe ylös ja seisoi hetken lattialla niinkuin lähteäkseen, mutta kun isä yhä seisoi ovessa, vaipui hän sängyn laidalle, silmät tuijottaen tylsinä ja ilmeettöminä.

--Ruumiiltako sinä ne otit?

--Ruumiilta.

--Missä sinä sen tapasit?

--Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa.

--Minne sinä sen jätit?

--Sysäsin airolla menemään.

--Minne se meni?

--En tiedä, menikö pohjaan vai uiko edelleen.

--Oliko se tulossa tännepäin vai oliko menossa merelle?

--Se siinä läikkyi tyynessä mainingissa. Minä soudin ensin sen ylitse, ennenkuin huomasin. Minusta näytti, että virta painoi sitä maihin ... pois merestä.

--Maihin se oli pyrkimässä, vaikeroi Helga. Hukkuneet pyrkivät mereltä aina siunattuun maahan. Voi, voi, Kalle!

--Sitäkö sinä olet siellä joka päivä harannut? Näitkö sinä, millainen mies se oli?

--En minä osaa sanoa.

--Kai se oli kapteeni tai perämies, koska sillä oli laivan rahat ja paperit. Silloin on koko laivakin mennyt pohjaan. Minkälaiset sillä oli vaatteet, etkö sitäkään nähnyt?

--Enhän minä semmoista voinut siinä nähdä, melkein pimeässä.

--Kädessäänkö sillä oli salkku?

--Ei, vaan ruumiissa kiinni ... niinkuin jonkun vyön alla.

--Olisitko ehtinyt saada sen maihin, ennenkuin se katosi tai upposi?

--Miksen olisi ehtinyt, jos olisin tahtonut.

--Jos sinua kammotti käydä käsiksi ruumiiseen?

--Olihan minulla puoshaka venheessä.

--Mikset sitten hinannut sitä maihin?--Sinä ajattelit ehkä, että saat pitää kaikki, jos annat sen mennä, mutta et mitään, jos otat sen maihin.

--Jotain semmoista minä kai ajattelin.

--Niinpä niin ... jaa-jaa....

--Sinä olisit voinut hinata sen maihin ja saattaa sen siunattuun maahan etkä sitä tehnyt, uikutti Helga.

--Elä sinä nyt.... Sinä siis tempasit sen siitä vyön alta ja sysäsit airolla, etkä tiedä, upposiko se vai uiko edelleen. Jos se upposi, niin mahtoi pelastusvyö irtautua.

--Saattaa kai se olla niinkin.

--Vaan jos se ei uponnutkaan, niin se ehkä vielä löytyy.

--Ei se löydy.

--Ei se löydy ... ei jumala anna sen milloinkaan löytyä.

--Ethän voi sitä tietää.

--Ei, ei, jumala tahtoo meitä rangaista meidän syntiemme tähden. Ei koskaan pääse se siunattuun maahan eikä sen sielu saa koskaan rauhaa.

Helga istui yhä kirstunsa kannella, etukumarassa,
ruumistaan huojutellen ja käsiään helmassa
puristellen.

--Mimmoisia me ollaan! Minä rukoilen jumalalta, että hän antaisi laivan joutua haaksirikkoon. Minun veljeni ryöstää ruumiita, minun isäni ja äitini tallettavat väärin saatua tavarata. Me emme ole yhtään parempia kuin naapuri.

--Et sinä nyt voi sitä sanoa.

Mutta hän kiihtyi kiihtymistään.

--Ei jumala minulle tätä syntiä anna milloinkaan anteeksi, ei milloinkaan, ei milloinkaan! On kauheata, että minä olen jumalalta semmoista rukoillut. Mitenkä minä saatoin häneltä semmoista rukoilla, että hän hukuttaisi ihmisiä meidän tähtemme....

--Ethän sinä ole sitä rukoillut.

--Minä rukoilen jumalalta ruumiita, ja minun veljeni ryöstää niitä, ja minun äitini menee hakemaan Viron rosvoja ... ja me aiomme kavaltaa ja varastaa ja olla ilmoittamatta tulliin....

--Itsehän sinä olet koko ajan sanonut, että on lupa pitää lyhentämättä, mikä on saatu, koska se on jumalan lahja.

--Ei ole lupa ... ei ole enää lupa ... ei se ole jumalan lahja ... täytyy antaa kaikki pois.

--Annetaan sitten, annetaan kaikki ... hätäili Söderling, peläten, että tyttö saisi kouristuksen. Annetaan vaan.... Mikäs siinä on muu kuin annetaan vaan. Sillähän se on tehty.

--Jumala tahtoi panna meidät koetukselle. Hän lähetti ruumiin ja antoi meidän ryöstää sen siksi, että me tietäisimme, että meidän täytyy antaa kaikki pois.... Meillä ei puhuta muusta kuin rahasta ja saaliista ... kaikki ajattelevat vain rahaa ja saalista ... ei kukaan ajattele kuolematonta sieluaan. Nyt siitä tuli kosto. Kalle otti rahat ja sysäsi ruumiin menemään, joka pyrki maihin.... Anna, Herra Jeesus, anteeksi Kallelle ja minulle ja meille kaikille iankaikkisen armosi ja laupeutesi tähden.... Herra Jeesus ... rakas Herra Jeesus....

--Nyt se pian siitä kaatuu....

--En minä ... elä pelkää.

Mutta Helgan koko ruumis vapisi, ja ainoastaan viimeiset voimansa ponnistaen hän sai vuoteen päädystä puristaen hivutetuksi itsensä sen laidalle, josta isä sitten auttoi hänet pitkälleen.

Hän rauhoittui siinä vähitellen, ja kouristuskohtauksen vaara meni ohi. Isä haasteli hänelle kuin lapselle:

--Ka, annetaan vaan pois ... eihän siinä ole mitään ... vaikka mennään heti paikalla ilmoittamaan. Jos olisi Kalle sanonut tuon ennen, niin olisi jo tehtykin ... olisi annettu kaikki....

--Niin, niin, kaikki pitää antaa.

--Kaikkihan annetaankin ... eihän me toki mitenkään iletä semmoista pitää, joka on ollut ruumiin kädessä ... eihän meillä toki tehdä, niinkuin naapurissa tehdään ... ollaanhan me toki siltä ihan toista väkeä, vaikka nyt sattuikin Kallelle sillä tavalla. Annetaan vain kaikki pois ... sillä tavalla siitä ei tule syntiä kenellekään ... ja jos olisi jo ennättänyt jotain pikkuista tullakin, niin kadutaan se synti.... Kallehan on jo katunutkin ja sinä myöskin, ja minäkin alan katua ... kyllä jumala sen antaa anteeksi.

Tytön kasvojen ja jäsenten jännitys laukesi laukeamistaan. Hän avasi silmänsä ja katseli isäänsä kuin turvaa hakien.

--Isä, veisataan virsi, sanoi hän hetken kuluttua.

--Veisataan vaan....

--Ottakaa tuo laulukirja tuosta.

Isä kurotti ikkunalta Helgan laulukirjan ja antoi sen hänelle.

--Kyllä minä luulen, että äitikin katuu, kun kuulee, puhui Söderling. Siltä varalta, ettei katuisi, vaan ettei kuitenkaan tapahtuisi syntiä kenellekään, niin saatetaanhan ilmoittaa, ennenkuin se tulee ... soutakoon Kalle heti paikalla tulliin.

--Ei, ei, äitiä ei saa pakottaa ... äidin täytyy taipua omasta ehdostaan jumalan tahdon alle!

--Vaan jos se ei taivu.

--Äiti taipuu, koska tekin taivutte. Miksi ei jumala valaiseisi äidinkin mieltä! Ei saa pakottaa, ei jumalakaan ketään pakota.--Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen! riemuitsi hän nousten istumaan. Nythän me kaikki saamme näyttää jumalalle, että olemme hänen lapsiaan. Jospa olikin jumalan tahto, että Kalle ryöstäisi ruumiin. Isä, etkö sinäkin luule? Nyt minä tiedän, miksi jumala kuuli rukoukseni! Ensi pyhänä me menemme kaikki kirkkoon ja kiitämme ja ylistämme häntä siitä, mitä hän antoi meille tapahtua. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme häntä!

--Lepäähän nyt siinä, lapsi.

--En minä enää tarvitse levätä....

--Sinä taas alat vapista.

--Veisataan nyt ... tämä.....

Helga etsi virren, alotti ja antoi kirjan isälle.

--Veisaa sinäkin ... tuosta.

--Se on niin pientä pränttiä ... en minä näe ilman laseja ... mutta minä koetan sinun mukaasi.

--Kalle, tule sinäkin tänne, kehoitti Helga.

Kalle oli seisonut ovessa, katsellen kiinteästi merelle.

--Siellä on joku purje tulossa tännepäin.

Kalle meni noutamaan kiikaria, ja he jouduttautuivat kaikki kiikarikalliolle. Pian kävi selville, että se oli heidän venheensä, joka palasi kaupungista.

Näkyi jo kaukaa, miten asiat olivat venheessä, joka teki pitkiä luoveja kotiulapan yli. Äiti oli peräsimessä ja hoiti isoa purjetta. Hanna hoiti halkaisijan nuoria. Ukki makasi kokassa, toinen jalka roikkuen laidan yli.

--Se on sanottava heti, kun äiti tulee maihin. Sanotko sinä, Kalle?

--Kyllä minä sanon.

VI

Söderlingska istuu pöydän päässä ja lopettelee kolmatta kuppiaan kahvia, toisessa kädessä teevati, toisessa nyrkin kokoinen sokeripala. Helga odottaa pankon kulmalla, valmiina täyttämään.

--Tahtooko äiti vielä?

--Annahan, kun hiukan huokaan ... huhhuh. Se oli seilausta se. Ajatelkaahan, että meidän täytyi Hannan kanssa hoitaa koko kryssäys. Pappa kepertyi lekkerinsä viereen jo heti satamasta lähdettyä. Lallatti ja ryyppäsi, ryyppäsi ja lallatti. Lopulta nukkui. Kun heräsi, alkoi alusta.

--Sen nyt saattoi arvata, sanoi Söderling.

--Saattoihan sen, mutta jos arvasin, että se tekisi meille sen kepposen, minkä teki, niin kaupunkiin jätin. Kun potkaisi rikki pirttupullon, niin ettei saatu koko matkalla tulta keittiöön ja piti olla kahvitta koko eilinen päivä ja yö ja tämä päivä ja loiskia viisi tuntia tyynessä mainingissa Pellingin selällä ... vaikka jauhoja olisi ollut ja sokeria kuinka paljo tahansa ... kerrankin!

Eukko oli olevinaan vihainen, mutta nauroi samalla. Helga pakottihe hymyilemään kuin mieliksi äidille, mutta Söderling ja Kalle jurottivat totisina, Söderling silloin tällöin arasti katsahtaen Kalleen.

--Täti koetti sytyttää ukin viinallakin! nauroi Hanna.

--Koetin, mutta mitäs se palaisi.... Hohhoo ja-jaa ... oli se kryssäystä se, pakottaa käsiäni ja selkääni niin, että ... mutta perille tultiin. Tuo Hanna on riski tyttö ... hoiti yksin klyyvarin.... Kyllä siitä vielä tulee kalamiehen akka.... Kaadahan nyt sitten vielä, jos siellä on.... Mitäs teille nyt sitten oikein kuuluu? Kuulkaahan, menkäähän ja tuokaa se kirstu maihin.... Nostakaa samalla säkit aittaan, toisessa on vehnäjauhoja.... Nyt meillä tullaan juomaan vehnäskahvia kerta päivässä, ettäs tiedätte.... Ei kai maksa vaivaa herättää ukkoa, antaa sen nukkua humalansa venheessä, kun vain heitätte jotain sen päälle, ettei kylmety.

Vitkastellen poistuivat Söderling ja Kalle.

--No, mitäs tänne nyt sitten oikein kuuluu?... Annahan, Helga, tänne tuo nyytty ... ota siitä se päällimäinen käärö ... siinä on sinulle villapaita. Se on hyvä vaatteiden alla, kun sinä aina olet niin viluinen. Tohtori sanoi, että sinun aina pitää koettaa pysyä lämpimänä.

--Olitteko te nyt tohtorissakin?

--Ensi töikseni ... kohta kun olin saanut paaliasian reilatuksi ... tottahan toki, koska ne oikeastaan ovat sinun kaikki.... Olet niin kalvakka ja raukean näköinen, oletko sinä taas ollut sairaampi?

--En....

--Antoi se rohtojakin ja monenlaisia muita määräyksiä, jotka eivät maksa mitään ... puhutaan niistä sitten ... kaksi markkaa se vain otti, vaikka kirjoitti kolme reseptiä ... apteekki maksoi viisi markkaa viisikymmentäneljä penniä.... Ovatko miehet kalastaneet?

--Saivat ne nelikon toiss'aamuna.

--Kas vaan.... Meri yhä vain antaa. Onhan se sekin jotain. Mutta kyllä se kuitenkin on pientä sen rinnalla, mitä se sitten toisin ajoin antaa. Oli se toisenmoinen apaja se, kun oikein ajattelee.... Onko isäsi ollut maissa isännän puheilla?

--Ei.

--Ei tietysti. Minun se on hommattava sekin. Ja minä hommaan, sillä saari on ostettava, ja naapurin pitää tulla pois, sen minä olen päättänyt. Ja ensi pyhänä se ostetaan. Toin jo lutikanmyrkkyäkin. Kun sen Korsun sikopahnan puhdistaa ja savustaa, tappaa syöpäläiset ja siistii ja paperoi, niin siinä on asunto Hannalle ja Kallelle. Ja se meni niin, että livahti, niinkuin olisi meri ne siihen teille käsillään kantanut. Onko naapuria itseään näkynyt liikkeellä?

--Ei ole, tuskin se on ollenkaan kotona.

--Joku sanoi nähneensä sen Helsingissä, en tiedä. Sen parempi, niin ei ole nuuskimassa täällä. Viron jahti tulee, niin pian kuin on saanut potattinsa myödyksi. Eikä niitä ollut sillä enää muuta kuin vähän ruuman pohjassa.

Tällä tuulella se voi olla täällä milloin hyvänsä, jos pitää puheensa....--Tuokaa tänne vaan ... tänne, tänne.... Pankaa siihen ... liikutte siinä niin juhlallisina kuin ruumiskirstua kantaisitte.

--Mitä siinä oikein on?

--Ostokset ja tuomiset ... se on raskas, mitä?

--Millä rahoilla ne kaikki on ostettu?

--Rikas ei tarvitse rahoja. Rikas ottaa velaksi. Oli se mukavaa Matrosoffissa. »Mitä saa luvan olla? Saako olla kahvia ... sokeria ... veskunoita ... rusinoita?» sanoi.--»Annetaanko velaksi?» minä sanoin.-- »Minkätähden velaksi, kun on rahaa?» sanoi. »Minä näke jo riimistäkin, että on rahaa.»... Mistä se sen näki, mutta näkipäs.... »Ei ole vielä», minä sanoin, »mutta ehkä meri joskus antta».--»Aa, harashoo, maksa sitten, kun meri antaa. Meri hjuva takkumies. Paljoko pannaan?» Jos olisi hänestä riippunut, olisi punninnut koko puotinsa pusseihin. Saipas kerrankin ostaa rentonaan, tarvitsematta särkeä päätään sillä, mihin kaikkeen pitää markkansa murentaa. Laskin lystikseni, montako kahvipussia oli Matrosoffin etelähyllyllä. Niitä ei ollut siinä enemmän kuin että olisin voinut ostaa koko seinällisen, jos halusin.

--Kun et ostanut.

--Mitäs minä. Ilmanhan minä vain.

Kun kurkku oli kahvista selvinnyt, niin yhtenä tulvana valui taas Söderlingskan puhe:

--Kysyin vielä kurilla, mitä se veskunalaatikko maksaa, josta ne aina mittaa. »Viisi sataa», sanoi. Olisi ollut veikeätä nähdä, miten ryssän naama olisi venähtänyt, jos minä paukahutin: »Mittaa sitten niin, että pohja paistaa.» Vasta sitten, kun on ollut kaupungissa ja nähnyt, mitä kaikkea rahalla saa, voi tulla oikein iloiseksi siitä, että on, millä saa.... Jos hyvin onnistuu, kuuluu toisella puolen lahden saavan pumpulipaalista sata ruplaa, jos nimittäin saa tullin sivu sisään. Siellä on korkeampi tulli kuin täällä. Sentähden niiden siellä kannattaa maksaa enemmän.

--Ruvetaanko me nyt salakuljettajiksikin? kysyi Söderling, ääni vähän vavahtaen, piippuansa rassaten.

--Emme me.... Viron veitikka kyllä sen puolen hoitaa.... Täytyy heittäytyä hetkeksi pitkäkseni.... Me sovittiin sen kanssa niin, että se joko maksaa heti käteisellä, ja saa silloin itse pitää voiton, jolloin riskikin on hänen, tai niin, että otetaan riski yhdessä, mutta silloin on jonkun täältä oltava mukana hommassa. Täytyy vielä tuumia sitä, sitten kun se tulee.

--Tuleeko se?

--Niin pian kuin on potattinsa myönyt. Minusta sopisi kyllä hyvin, että Kalle menisi mukaan, niin saisit samalla vaihtaa rahatkin Räävelissä. Siellä ne saapi helposti vaihdetuksi, niin ettei kukaan saa vihiä. Minä tiedän nyt kurssinkin pennilleen.

--Ettäkö Kalle lähtisi paalien kanssa?

--Kalle tai sinä ... kumpi tahansa.

Hän ei saanut vastausta, ei myöntävää, ei kieltävää. Hän näki ... oli nähnyt jo heti rannassa, kun tulivat jurraillen vastaan, että oli jotain.. hän arvasikin sen melkein, mitä se oli....

--Ettepä arvaa, kenen tapasimme kaupungissa.... Kerrohan sinä, Hanna.

--Konsulin ja hänen masinistinsa, ja me ajettiin sen piilillä.

Mutta Söderlingska ei malttanutkaan jättää puhetta Hannalle.

--Se oli nyt sitä nurjinta, mitä minä eläessäni, iski hän.... Meidän piti juuri lähteä, purjeet olivat jo ylhäällä ... minä tulin juuri siitä pankista, joka on siinä vastapäätä Stockmannia.

--Mitä sinulla oli pankkiin asiata?

--Ajattelin, että miksikäs en kävisi kysymässä guldenien kurssia, kun kerran olen kaupungissa, niin sen tietää senkin, koska Kalle ei tietänyt pennilleen, eivätkä sitten saisi Räävelissä pettää ... sillä jos se vaihtuu sekin niinkuin ruplan kurssi, niin ei niihin ole luottamista. Vaikka ei se kuulu vaihtuvankaan, vaan on aina kaksi markkaa ja penniä ... jos vaihtuu, niin vaihtuu enintään pennillä tai parilla, mutta sehän ei ole mikään asia se.... Niinpä niin, kun tulin ulos....

--Minä seisoin ulkona ja odotin....

--Hanna seisoi ulkona ja odotti.

--Jätittekö sitten venheen satamaan purjeet levälleen?

--Pappa jäi sinne.... Ja kun minä tulen kadulle, niin kuulen jonkun sanovan: »Päivää, Söderlingska», enkä ensin älynnyt, mistä se tuli.

Nyt otti Hanna väkisin puheenvuoron:

--Se oli konsuli ... se istui siinä piilissään. Se oli juuri sanonut minulle: »Saa nähdä, tunteeko Söderlingska minut.» Minä tunsin heti sen sahvöörin, vaikka sillä oli turkki nurin päällä ja riihilasit nenällä.

--Annahan kun minä haastan ... haasta sinä sitten.... Se oli todellakin se meidän konsuli, joka istui punaisessa pillissä, joka hyrräsi kuin vimmattu.... En minä ensin osannut, mihin katsoa. »Tulkaa sisään, niin ajetaan vähän.» Hanna hyppäsi heti sahvöörin viereen kuskipukille.... En minä tiedä, mutta siinä minä sitten samassa jo minäkin istuin sen mustan vieressä, tulipunaisessa paholaisen kelkassa ja tulipunaisella sohvalla ... sillä oli silmät edessä ja takana ... minä upposin kuin heinärukoon. Samassa ovi paukahti kiinni ja minun hameeni jäi väliin ja repesi, tuossa vielä näette. Ja sitten mentiin, enkä minä tiedä, minne mentiin ja minne tultiin; milloin oltiin kaupungissa ja milloin maalla ja se hohotti vain ja nauroi, kun minä huusin. »Tämähän menee ihan helvettiin!» minä sanoin. »Ei tämä nyt mene, vaikka kyllä tällä sinnekin pääsee. Mennäänkö?»--»En minä vielä tällä kertaa.»--Sen pakana! Mutta kun se viimein pysähtyi, niin oli syöstä minut suin päin mereen, ja jos ei Hanna ollut jo siinä vastassa, niin kolera-altaaseen menin. »Kiitos kyydistä!» minä sanoin, »ja kiitos siitä läpi vuoden lypsävästä lehmästä!» minä huusin. »Mistä lehmästä?»--»Siitä, läpi vuoden lypsävästä!» minä sanoin. En tiedä, kuuliko se tai ymmärsi, sillä taas se räjähti menemään ja meni eikä jäänyt muuta kuin vähän haikua jälelle. Pappa töllötti venheen kokassa, suu auki, eikä osannut muuta kuin: »Missä helvetissä te!» Se oli kerrankin sana paikalleen. Niinpä niin! Mutta kun me suistuimme Hannan kanssa samalta laidalta yhtä kyytiä venheeseen, niin pappa hoipertui ja astui rikki pirttupullon, jonka Hanna oli pannut keskituhdon alle, eikä me huomattu sitä ennen kuin Villingin salmessa, kun rupesi tekemään kahvia mieli, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Se oli maksu konsulin kyydistä.... Ja siinä humussa unohtui potattisäkkikin vielä Viron jahtiin. Sus siunaa, minkä näköisiä ne oli ... turkki nurin kummallakin sekä itsellään pääpirulla että hänen rengillään ja riihilasit otsalla.... Jos sitä kesti vielä vähän aikaa, niin merikipeäksi tulin, vaikka olenkin kalastajan akka.

--Minä olisin ajanut siinä vaikka koko päivän....

--Niin sinä ... kyllähän sinä....

Söderlingska ja Hanna saivat nauraa yksin seikkailuilleen. Helga koetti kyllä nauraa mieliksi, onnistumatta, Söderling ja Kalle eivät koettaneetkaan.

--Se oli sitä, ja nyt avataan kirstu ja otetaan tuomiset esiin.

--Eiköhän olisi parasta, ettei sitä avattaisikaan, sanoi Söderling.

--Miksei? Mikä herran nimessä teitä oikein vaivaa? puhkesi emäntä. Mikä teillä on?

--Mamman ei pitäisi turhaan lausua ... virkkoi Helga ujosti.

--Minä kysyn, mikä teitä vaivaa? Miksei saisi kirstua avata?

--Sano sinä se nyt, Kalle, sanoi Söderling ja nousi ja meni.

Ovessa tuli häntä vastaan ukki, hyvällä tuulella, nukkuneena, mutta ei vielä selvinneenä, lekkeri kainalossa.

--Hei! Hei! Terveisiä kaupungista! Missä ne on kaikki? Saako täällä kahvia tai muuta märkää?

Söderling livahti ulos, aikoi pysähtyä oven eteen, mutta loittoni niin kauvas, ettei voinut kuulla, mitä tuvassa puhuttiin. Hän pysähtyi, lähti taas menemään, käväisi kiikarikalliolla, meni sieltä kala-aitalle ja nosti turskasiimavehkeet pois oven edestä, johon ne olivat jääneet Kallelta ja Helgalta, mutta katui ja pani ne siihen takaisin. Sai koukun peräimineen lahkeeseensa ja astui peräimen päälle ja oli lentää nokalleen. Sitten hän palasi tuvalle, niin lähelle, että voi kuulla jotakuinkin.

Emman ääni kuului ylinnä, yhä kiihtyen, Kallen ja Helgan sanoessa sanottavansa säyseästi ja tyynesti.

--Kyllä pitää olla! Mutta siitä ei tule mitään! Vai semmoistako te täällä sittenkin olette hautoneet! Mutta sehän on niin hullua kuin suinkin saattaa olla. Antaa pois kaikki! Vaan sehän olisi sama kuin halkaista nuotanperä nostaessa.

--Ei se ole ihan sama.

--Minkätähden se ei ole sama! Se on ihan sama kuin jos halkaiseisi nuotan perän juuri silloin, kun siinä potkii lohi. Sanokaa, miksi se ei olisi sama?

--Jos on potkenut nuottansa toisen vesille, niin silloin onkin oikein, että joko avaa nuotanperän tai vie saaliin veden omistajalle, sanoi Kalle.

--Toisen vesille? Kuka tässä on potkenut toisen vesille? Sanokaapas pilanpäiten, kuka tässä on potkenut toisen vesille?

--On kauhea synti ottaa ruumiilta.

--Synti ... synti ... mikä synti?

--Kyllä äiti ymmärtää, että minä en voi pitää ruumiilta ryöstämiäni rahoja.

--Nakkaa ne sitten herran nimessä takaisin mereen!

--Semmoiset rahat! Te olette hulluja! kuului ukki henkäisevän.

--Niin juuri! vahvisti Hanna.

--Pitäkää te suunne ja antakaa minun puhua lasten kanssa! tiuskaisi taas Söderlingska. Sitten hän koetti puhua säyseämmin:.... Sanokaahan nyt, ihan totisesti ... tarkoitatteko te todella sitä, että rahat ja paalit olisivat pantavat menemään sitä tietä, mitä ovat tulleetkin, takaisin mereen?

--Ei mereen, vaan annettakoon ne sille, jonka ne ovat.

--Ja kenen ne ovat?

--Siitä kai kyllä saadaan aikanaan selko, kun saadaan tietää, kenen oli laiva.

Oli syntynyt äänettömyys; silloin meni Söderling sisään.

--Oletko sinäkin yhdessä hullutuksessa kuin nuo? huusi emäntä hänelle oveen.

--On minunkin mielestäni ilmoitettava tulliin.

--Mutta minun mielestäni ei ole!

--Oli se kuitenkin kovin paha, että tuli otetuksi väkisin ruumiilta.

--Väkisin? Mitenkä ruumiilta voi ottaa väkisin? Joka ei vastustele. Yhtä hyvin voi sanoa, että se antoi ottaa ne mielellään.

--Kallen olisi pitänyt toimittaa hänet siunattuun maahan, mutta Kalle sysäsi hänet tahallaan menemään.

--Sysäsikö hän tahallaan? Söderlingska jäi hetkeksi sanaa vaille.

--Minkätähden sinä sen teit? kysyi hän sitten säyseämmin.

--Kai minä tein sen siinä tunnossa, että kun en tietäisi, kenen rahat olivat, ja kun ei olisi ollut ruumista, niin ei minun tarvitseisi antaa niitä takaisin.

--Mahdoitkohan sinä ennättää sitä siinä miettiä? Etköhän sinä muuten vain hätäissäsi sitä sysännyt menemään? Ethän sinä silloin vielä tiennyt, että sillä oli siinä salkussa edes rahojakaan? Niin! Sinä olet ruvennut hautoinaan sitä jälestäpäin. Muut ovat sinua siihen yllyttäneet.

--Helgan hupsutuksia se on, tuhkasi Hanna.

--Ole sinä vaiti ja anna Helgan olla.

--Kalle katuu sitä sydämensä pohjasta eikä saa siltä rauhaa, sanoi Helga.

--Hirvittäisi minuakin pitää mitään siitä, mikä on ruumiilta otettu, vaikka olisi miten kuten otettu, sanoi Söderling.

Siinähän oli kyllä jotain perää, mutta siinä ei saanut olla perää. Kuta enemmän sitä siinä oli, sitä vähemmän sai sitä näyttää olevan. Ja kahta kiivaammin kävi Söderlingska nyt miehensä kimppuun.

--Joko sinäkin alat aaveita pelätä? Mutta mistä sen täällä meren rannalla tietää, mikä tavara se milloinkin on ruumiin omaa? Jos rupeisi sen mukaan valikoimaan, niin eihän silloin voisi mitään itselleen pelastamaansa pitää. Hukkuneiden tavaraahan se on kaikki, no, jos ei kaikki, niin suurin osa siitä, minkä vesi kantaa maihin. Ruveta nyt semmoisesta tunteilemaan. Mitä täällä sitten ollenkaan elämästä tulee? Muuttakaa maihin samassa. Menkää talonpoikain rengeiksi, niin isä kuin poikakin! Sontakuskeiksi! Suota kuokkimaan! Mahdoin päästää sinut, Kalle, seminaariin, silloin kun sinne pyrit. Siellä olisi ollut oikea paikkasi. Maallikkosaarnaaja mikä lienet!... Ensi kerran heidän elämässään oikein iso lohi miesten nuotan perässä potkii, eikä nämä uskalla sitä pitää. Synti? Synti! Mahtaisi naapuri nauraa, jos saisi tietää.

--Eihän mamma kuitenkaan tahtone, että tekisimme niinkuin naapuri.

--Minä vain sanon, että te olette päästänne vialla ja Helgan hengen hurmauksissa, ja se on se sen uskonsisar, se sen ystävä, tekopyhä vanhapiika tuolta kirkonkylän koululta virsineen ja veisuineen ja rukouksineen, josta on alkujuuri kaikkeen. Että minä päästinkin sen tänne maihin toissa kesänä!

--Sanoinhan minä sinulle, että ... sanoi Söderling.

--Sanoit, sanoit, ole hyvilläsi, että sinä olit viisas ja minä tyhmä ... Se on niin, että nauraisi, jos ei itkettäisi.

Kalle ja Helga istuivat rauhallisina ja hiukan kärsivän näköisinä samalla penkillä, vierekkäin... Kun olisivat edes panneet tiukemmin vastaan, mutta siinä ne istuivat ja odottivat, niinkuin ei maksaisi vaivaa ruveta edes väittelemään. Minkä Helga kerran on saanut päähänsä, kyllä se siinä pysyy. Kuta hiljaisempi ja nöyrempi se on, sitä enemmän se äkäytyy.

Söderlingska tunsi, että hänen olisi heihin nähden pitänyt menetellä aivan toisella tavalla, heittää kaikki siihen tällä kertaa. Mutta siitä huolimatta hän tiukkasi, kirstua potkaisten:

--Ja millä maksetaan nämä ostokset?

Siihen ei kukaan osannut vastata.

--Ja millä korvataan virolaisen vaivat?

Ei siihenkään tullut vastausta.

--Ei millään! Teillä ei ole. Eikä se teitä liikuta. Mutta minä en ota päälleni sitä häpeää, ettei minulla ole silloin, kun täytyy olla, ja sentähden minulla on. Ja sentähden minä teen, niinkuin minun mielestäni on tehtävä.... Ja mikset sinä, Kalle, sanonut sitä heti, ennenkuin annettiin minun mennä?

--Se oli kyllä väärin, etten sanonut.

--Nyt se on myöhäistä. Viekää paalit tulliin, jos haluttaa. Mutta rahat on annettu minun taakseni ja siellä ne pysyy.

--Kallen tunto vaatii kuitenkin, että hän ilmoittaa rahatkin, sanoi Helga.

--Ja hän kehtaisi tehdä vanhalle äidilleen sen häpeän ja kepposen! Sinä kehtaisit!

--Siksi, että Kalle ei tahdo, että mamma joutuu syntiin hänen tähtensä.

--Kyllä minä syntini....

Hän hillitsi kielensä, keskeytti ja jatkoi taas:

--Hyvä on. Tehkää, niinkuin tahdotte. Tuoss' on kirstun avain. Siinä on se, mikä on syntirahoilla ostettu, vaikkei vielä maksettu! Ottakaa, viekää, viskatkaa nekin sinne, mistä ovat tulleet. Antakaa takaisin sille, jolta ne on otettu. Ehkä se sitten saa rauhansa, kun saa rahansa.

--Mamma! kuului Helgan moittiva ääni.

--Oletko sinä hullu! hönkäisi ukki pöydän päästä, jossa kyynärpäittensä varassa viruen oli härppinyt viinakahviaan.--Joko sinä nyt alat antaa perään sinäkin! Mitä se raato rahalla tekee? Ei se tarvitse sitä taivaassa eikä helvetissäkään, jos on joutunut sinne. Suursaaren juoppo pappi sanoi minulle kerran, että taivaassa ei tarvitse rahaa, koska siellä saa kaikki ilmaiseksi, mutta rahalla ei mitään, ja helvetissä on niin helvetin paljon rahaa, ettei siellä rahalla ole mitään arvoa.

--Pappa....

--Ukki....

--Ja jos te taas sitä pelkäätte, että kuollut kummittelee, kun sitä on nyitty eikö ole saatettu siunattuun maahan, niin siihen asiaan minä sanon, että se on turha pelko. Ei ne maissa kummittele, jotka meressä ajelehtii. Nehän ne kummittelevat, jotka maihin haudataan. Kirkkomaistahan enimmät aaveet lähtevät liikkeelle. Kiitä, Kalle, onneasi, ettet vetänyt raatoa rannalle.

--Anna nyt olla, pappa.

--Ka, mitä? Eikö se ole oikeata asiaa? Saattaahan sen sitäpaitse siunata mereenkin, tämänkin, koska kerran laivoistakin luetaan hauta mereen. Haetaan heti paikalla pappi, niin se on sillä tehty. Haetaan pappi ja pidetään rahat.

Söderling innostui heti siilien.

--Se ei olisi ehkä hullumpaa. Mitä sinä, Helga, siihen sanot? Hauta kuin hauta, siunattu mikä siunattu. Vaan mahtaisikohan meidän pastori tulla?

--Suursaaren juoppo pappi kyllä tulee, se lukee vaikka turkkilaisen haudan.

Hanna räjähti nauramaan, mutta Helga nyykähti itkuun.

--Minä luulin niin varmaan, että te, äiti, kohta kun kuulitte, mikä onnettomuus Kallelle oli tapahtunut, heti paikalla olisitte suostunut.

Söderlingska joutui aina suunniltaan, kun Helga itki.

--Hyvä, hyvä, minä suostun ... minä suostun.... Johan minä sanoin: tehkää mitä tahdotte! Ilmoittakaa, ilmoittakaa ... viekää kaikki tulliin! Mutta viekää silloin myöskin kaikki muu ... joka halko, joka laudanpätkä tältä saarelta, joka korkki. Miksei niitä ole viety jo aikoja sitten! Miksei se ole ollut syntiä, ettei niitä ole viety.... Vai määrästäkö se riippuukin? Mikset ilmoittanut tulliin sitä teelusikkaa, jonka löysit hauvin vatsasta.

--Ruumiinryöstöhän se oli sekin!

--Elä siinä viisastele, Hanna!--Kaikkihan on meren tuomaa, ja mistä me tiedämme, kuka niiden kanssa on kulloinkin hukkunut? Jääköön vain kaikki entiselleen, jääköön, jääköön.... Jos Kalle jaksaa odottaa tupaansa, niin jaksan minäkin lehmiäni. Jos Helga tulee rohdoittaan ja hoidotta toimeen, niin tulen minäkin kahvittani. Kyllä minä tulen toimeen! Heitetään kahvin juonti, heitetään. No, mitä sinä nyt enää nyyhkit! Saithan tahtosi! Kuulithan!

--Ei jumalalle kelpaa vihassa annettu uhri. Te ette suostu mielellänne.

--Hah? Eikö kelpaa? Vai pitäisi minun vielä mielelläni, nauru suussa viskata viisituhatta markkaa mereen! Se nyt on jo liikaa!

Ja kiukusta itkien ja paukkaen ja Helgankaan nyyhkytyksistä enää välittämättä tempasi Söderlingska takkinsa ja tyynynsä sängystä ja rynnisti ulos ovesta ja nähtiin menevän navettalatoon ja riuhtaisevan oven kiinni, niinkuin ei olisi aikonut enää koskaan palata.

Ukki otti lekkerinsä kainaloon ja lähti hoippumaan kammariinsa toiselle puolen porstuan, höpisten mennessään:

--Kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan. Ei teidän tarvitse antaa mitään pois, kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan.

--Jos se on turkkilainen, ei sen hautaa tarvitse kenenkään lukea! tirskui Hanna hänen jälkeensä.

--Mahtaisiko tuo olla pahitteeksi turkkilaisellekaan.

Helga kuivasi kyyneleensä ja nilkutti aittaansa.

Hanna odotti Kallea ja lähti hänen jälkeensä. Mutta Kalle kiinnitti kulkuaan ja jouduttautui venheelle, jonka isopurje vielä lepatti levällään. Hanna seisoi vähän aikaa ja katseli, nakkasi sitten niskojaan ja pyörähti pois.

Söderling oli jäänyt yksin tupaan, päätyen siihen, mihin aina päätyi, kun oli pulma edessä--päivittelemään. Korvallistaan ruopien hän puheli:

--Tästä se vielä soppa kiehuu, jahka joutuu. Kuka heistä lopulta lie oikeassa, kuka väärässä. Mikä ne toikin tänne meidän rantaan! Olisivat menneet sinne, minne ovat ennenkin menneet--naapurin rantaan...-Pitääkö tässä nyt panna syömättä maata?

Silloin hän huomasi pannun hellalla, kurotti kupin astiahyllyltä ja puristi siitä sen, minkä sai.

Siinä oli matkakirstu lattialla. Sen avain oli kannen päällä, mihin Söderlingska oli sen heittänyt. Söderling avasi varovasti arkun. Se oli täynnä pusseja ja kauniisti nauhoitettuja paketteja. Niistä tuoksui veskunaa, rusinaa, tuntui kuin olisi siellä ollut tupakkaakin. Hän kohotteli ja kopeloi. Siinä oli sikareja, kokonainen laatikko Hollannin kuningattaria.--Katsohan Emmaa!--Hän raotti laatikon kantta, sai kaksi sikaria hyppysiinsä ja pisti ne taskuunsa, Lukittuaan kirstun työnsi hän sen pois lattialta tavalliseen paikkaan sängyn ja seinän väliin.

Hetken kuluttua istui Söderling sataman suussa ongella, hampaissa sikari, jonka makuista ei muistanut milloinkaan polttaneensa.

--Siitäpähän selviää ... ja jos ei selviä, niin ei selviä, mutta kaipa se jotenkuten selviää.

VII

Söderlingska koetti turhaan saada unta silmiinsä. Hupussa korvin maaten hän ei olisi tahtonut nähdä eikä kuulla mitään. Mutta sydän jyskytti äkää ja pahaa mieltä ja kaislat ritisivät alla vähänkin liikahtaessa. Koko ajan hän näki Helgan milloin tutkivat ja arat, milloin moittivat ja murheelliset silmät. Meren möyryntä kuului ulkokareilta sitä selvemmin, kuta enemmän tyyntyi ja aikaa kului.